Suuri huijaus – miksi talous on umpikujassa ja mitä on tehtävä

1998. Kapitalismin väittäminen täydelliseksi markkinataloudeksi on ehkä historian suurin taloudellinen huijaus.

Eräs tämän päivän muotihokemista on toteamus, että kapitalismi on huono järjestelmä mutta silti paras, koska sosialismi on vielä huonompi. Asia vahvistetaan toteamalla sosialismin häviö ja markkinatalouden maailmanlaajuinen eteneminen, ja tähän vedoten väitetään, että kapitalismin kanssa meidän on nyt elettävä, tahdoimmepa tai emme. Niinpä lähes kaikki johtavat poliitikot ja talousteoreetikot niin vasemmalla kuin oikealla ja tavalliset kansalaiset heidän perässään pitävät tosiasiana sitä, ettei edes teoriassa ole olemassa muita talousjärjestelmiä kuin kapitalismi ja sosialismi ja niiden erilaiset sekoitukset.

Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Kaksiulotteinen talousmalli perustuu talousjärjestelmien puutteelliseen ymmärtämiseen, kuten tulen seuraavassa osoittamaan. Kyseessä on lisäksi hyvin vaarallinen puute, sillä se ei anna tämän päivän ihmisille muuta mahdollisuutta kuin olla mukana maailmanlaajuisessa kapitalistisessa, tuloeroja kasvattavassa ja luontoa tuhoavassa talouskilpailussa, joka vuorenvarmasti johtaa enemmän tai vähemmän laajoihin talouden romahduksiin ja/tai sosialistisiin – usein aseilla suoritettaviin — tasauksiin.

Ratkaisun avain on talousjärjestelmien toiminnallisessa määrittelyssä. Kun sekä sosialismilta että kapitalismilta jätetään huomiotta niiden tarkoitusta ja henkeä kuvaavat luonnehdinnat ja pidättäydytään niiden reaalisissa toimintamalleissa, huomataan, että talousjärjestelmiin jää kolmannen, selvästi määriteltävän järjestelmän kokoinen aukko.

Toiminnaltaan sosialismi on järjestelmä, jossa yhteisö ohjaa osayhteisöjensä taloutta yhteisesti päätettävän suunnitelman mukaan. Valtiotasoisessa sosialismissa ohjaus tapahtuu tuotantovälineiden omistukseen, hintoihin, palkkoihin, kuluttamiseen ynnä muuhun kohdistuvien lakien ja säädösten avulla. Tästä on johduttu ajattelemaan, että kaikki valtiovallan asettamat taloutta säätelevät lait ovat sosialistisia ja samalla kapitalismin ja markkinatalouden vastaisia. Näin ei kuitenkaan ole. Perustavat talouslait ovat lännessä kapitalistisia eli niillä on luotu ne edellytykset, joilla nykyinen markkinatalous voi ylipäätään toimia. Ellei olisi olemassa säädöksiä yksityisomistuksesta, osakeyhtiöstä, pankkitoiminnasta, kaupankäynnistä ja velkojen perintätavoista, yleinen talous olisi yhtä anarkistista kuin maailmantalous oli suurelta osaltaan muutama sata vuotta sitten ja kuten talous vieläkin on siellä, missä valtio ei pysty rajoittamaan mafiaryhmien tai heimojen hallitsemaa taloutta.

Näin ollen sosialistinen talous ei ole sama kuin yhteisön säätelemä talous, vaan yhteisö voi säädellä taloutta kahdella tavalla, sosialistisella tai antisosialistisella. Sosialistisia ovat säädökset, joilla yhteisön päättäjät lisäävät omaa taloudellista valtaansa luokitella ihmisiä, organisaatioita ja tuotteita ja ohjaavat taloutta kohdistamalla erilaisia oikeuksia, velvoitteita ja hintoja eri luokille. Antisosialistisia ovat säädökset, joilla yhteisön päättäjät rajoittavat osayhteisöjensä valtaa luokitella asioita ja kohdistaa erilaisia oikeuksia ja velvoitteita eri luokille.

Käytännössä tietyn säädöksen sosialistisuuden etumerkki riippuu siitä, mihin suuntaan se kehittää olemassaolevaa säädöstöä. Sosialistisia ovat tänään esimerkiksi EU:n säädökset, joilla sen virkamiehet luovat uusia maatalouden luokitteluja tuotannon sijainnin, laadun, ynnä muiden ominaisuuksien mukaan ja kohtelevat eri luokkia erisuurisilla tuilla tai veroilla. Antisosialistinen puolestaan on EU:n säädös, jolla eri jäsenmaiden erilaista kohtelua saavat valuutat korvataan yhteisellä valuutalla. Sosialisointi monimutkaistaa taloutta ja lisää byrokratiaa kun taas antisosialisointi yksinkertaistaa taloutta ja vähentää byrokratiaa.

Ratkaisu, jota tässä etsitään, kuuluu siis taloudellisen lainsäädännön antisosialistiseen alueeseen, joka ei kuitenkaan ja onneksi ole kokonaisuudessaan kapitalistinen, kuten seuraavassa nähdään.

Kapitalismin käsite on nykyisessä kielenkäytössä vielä epämääräisempi kuin sosialismin. Vasemmistossa kapitalismia pidetään yksityisomistukselle perustuvana taloutena, jonka vastakohta on yhteisomistukselle perustuva talous; keskustassa kapitalismia pidetään itsekkäiden yksilöiden markkinataloutena, jonka vastakohtana on yhteistä etua ajavien ihmisten markkinatalous; ja oikealla kapitalismia pidetään vapaana markkinataloutena, jonka vastakohtana on valtion rajoittama talous. Mikään näistä käsityksistä ei tavoita olennaista.

Asia selviää vasta kun huomataan, että markkinatalouksia on teoriassa kahta eri tavalla toimivaa tyyppiä: täydelliset markkinat ja vapaat markkinat. Täydellisten markkinoiden toimijat ovat organisoitumattomia yksilöitä, joilla jokaisella on vapaa, tasavertainen pääsy jokaiselle markkinapaikalle niin myyjänä kuin ostajana. Vapaiden markkinoiden toimijat ovat puolestaan pääosaltaan organisaatioita, yrityksiä, jotka ostavat ja myyvät toisiaan ja tuotteitaan erilaisin ehdoin eri kohteille ja jotka tällä tavoin ohjaavat taloutta. Nykyiset kapitalistiset markkinat ovat lähinnä vapaita markkinoita.

Nyt on välttämätöntä huomata, että vastoin yleistä otaksumaa täydelliset markkinat ja vapaat markkinat ovat toisilleen vastakkaisia niin, että niistä toisen voimistuessa toinen heikkenee. Kun vapaat, kapitalistiset markkinat kehittyvät, täydelliset markkinat heikkenevät eli markkinat epätäydellistyvät. Näin käy, koska kapitalististen markkinoiden vapautuminen ja kehittyminen laajentaa yrityksiä ja lisää niiden yhdistymisiä ja yhteistoimintasopimuksia, jolloin täydellisten markkinoiden edellytyksenä olevien organisoitumattomien yksilöiden merkitys markkinoilla pienenee. Ja myös päinvastoin: kun (antisosialistisin) säädöksin rajoitetaan kapitalistista organisoitumista ja myyjien valtaa kohdella eri tavoin eri asiakkaita, markkinat tulevat täydellisemmiksi.

Toisin sanoen, poliittisen vallan on mahdollista säädellä taloutta antisosialistisesti niin, että säätely on myös antikapitalistista: on olemassa sekä kapitalismille että sosialismille vastakkainen, kolmas talousjärjestelmä, jolla tosin ei ole sen parempaa nimeä kuin täydelliset markkinat.

Miksi sitten yleinen mielipide karttaa ajatusta kolmannesta talousjärjestelmästä ja täydellisistä markkinoista? Haluavatko ehkä jotkut suuren yleisön uskovan, että kapitalistinen talous edustaa koko markkinataloutta ja että kapitalistisen talouden vapautuminen merkitsee markkinoiden täydellistymistä? Näihin kysymyksiin vastaaminen valaisee laajemminkin nykyistä maailmantilannetta.

Yleinen penseys täydellisten markkinoiden idealle selittyy suureksi osaksi sillä, että sosialistinen taloustiede ja sen myötä työväestö on perinteisesti samaistanut kapitalismin, tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja markkinatalouden toisiinsa. Sosialistien päämäärä on ollut näin määritellyn porvarillisen vallan heikentäminen voimistamalla työväenliikkeen valtaa ja tuotantovälineiden kollektiivista omistusta. Sosialisteille ei ole mitenkään voinut tulla mieleen, että kapitalistien valtaa voitaisiin heikentää aivan päinvastaisella tavalla, siirtymällä täydellisempiin markkinoihin ja heikentämällä kaikkea organisoitua omistusta. Sosialisteille tällainen ajatus näyttää vieläkin olevan – ikävä kyllä – vieras ja epäilyttävä.

Toinen vastaus on se, että läntinen taloustiede ja sen myötä hienompi väki, yritysten omistajat ja optiovoittoja nostavat johtajat näyttävät kokonaan unohtaneen ajatuksen täydellisistä markkinoista. Tämä on kiinnostava unohdus, sillä jokainen talousoppinut yritysjohtaja ja yleissivistynyt sijoittaja tietää vallan hyvin, että klassinen taloustiede kuten myös liberaali talousetiikka perustuu muun muassa Adam Smithin, Leon Walrasin ja Vilfredo Pareton ajatuksille, joiden periaatteellinen lähtökohta on – vaikkakaan ei aina selvästi muotoiltuna — idea täydellisistä markkinoista. Taloudellinen kilpailu on tasapuolista vain täydellisillä markkinoilla. Yksityinen voitontavoittelu johtaa kaikille edulliseen tulokseen vain täydellisillä markkinoilla. Ja kysyntä ja tarjonta etsivät optimitasapainon vain täydellisillä markkinoilla.

Syy unohtamiseen on tietenkin selvä. Unohtamalla täydellisten markkinoiden teorian hyväosaiset voivat uskotella, että nykyinen markkinatalous on, siinä määrin kuin se ei ole valtiovallan säätelemää, täydellinen kaikkine hyvine ominaisuuksineen. Suuripalkkaisille johtajille on edullista, että pienipalkkaiset työläiset uskovat palkkaerojen muodostuvan tasapuolisessa kilpailussa ja tyytyvät osaansa. Yritysten omistajille on edullista, että poliittiset päättäjät uskovat vapaan yritystalouden koituvan kaikkien eduksi ja he voivat jatkaa voittojensa kartuttamista. Ja pörssimeklarille on edullista, että mahdollisimman moni uskoo osakemarkkinoiden täydellisyyteen ja sijoittaa ylimääräiset rahansa pörssiin.

Siinä määrin kuin kapitalismin selittäminen ainoaksi ja samalla parhaaksi markkinataloudeksi on tietoista, kyseessä on tahallinen huijaus, rahassa mitattuna ehkä historian suurin ja laajin. Jonkinlaisen kuvan summien suuruudesta saa tilastoista. Selvimmin kapitalististen markkinoiden vaikutus varallisuuden jakautumiseen näkyy siellä, missä talous on kapitalistisinta eli Yhdysvalloissa. Ja siellä parhaan kuvan asiasta saa tarkastelemalla erityisen kapitalismimyönteistä ajanjaksoa, esimerkiksi Reaganin aikaa. On arvioitu (www-polisci.mit.edu/bostonreview/BR21.1/wolff.html), että vuosien 1983 ja -89 välillä lisääntyneestä Yhdysvaltain yksityisvarallisuudesta rikkain viidennes omi itselleen 99%. Loput kansasta sai jakaa keskenään prosentin potin. Euroopassa eroja tasataan enemmän eivätkä Yhdysvalloissakaan varallisuuserot aina kasva. Tämä esimerkki antaa kuitenkin viitteen siitä, mihin suuntaan ollaan menossa, kun kapitalistinen talous kansainvälistyy ja valtiovaltojen säätelymahdollisuudet heikkenevät. Ei ihme, että kaikkialla maailmassa rikkain viidennes on innoissaan maailmankaupan vapautumisesta, mutta se on ihme, että lopusta 80%:stakin useat ovat. Tai eihän sekään ole ihme, sillä he uskovat suureen huijaukseen, siihen, että täydellinen kapitalismi on täydellistä markkinataloutta ja että sen ainoa vaihtoehto on sosialismi.

On silti luultavaa, ettei kyseinen unohdus ja huijaus ole yleisesti ottaen tietoista. Ainakin itse haluaisin uskoa, että kyse on enemmänkin älyllisestä välinpitämättömyydestä ja tietämättömyydestä, samalla tavalla kuin uskon, että kommunistisissa maissa tieteellisen sosialismin kehittäjät kuten myös useimmat kansalaiset vilpittömästi uskoivat siihen, että kansandemokratia on täydellistä demokratiaa ja että sosialistinen hallinto poistaa ajan myötä riiston maailmasta.

Tätä näkökantaa puoltaa myös vilkaisu taloustieteiden kehittymiseen. Vaikka klassinen taloustiede perustuu täydellisten markkinoiden idealle, tämän idean ja käytännön suhdetta ei ole tähän päivään mennessä kunnolla analysoitu — tai ainakaan tuloksia ei ole julkisuuteen kuulutettu. Edellä mainitut taloustieteen pioneeritkin sivuuttivat tämän kysymyksen. Täydellisten markkinoiden idea vain syrjäytettiin ja korvattiin vapaiden markkinoiden idealla, joilla ymmärrettiin ja edelleen ymmärretään yksilöiden valtiovallan säätelystä vapaata mahdollisuutta käydä kauppaa ja tehdä taloudellisia sopimuksia muiden kanssa. Korvaamista helpotti se, että vapaat markkinat näyttivät käytännössä tuottavan hyviä tuloksia. Kapitalistiset yritykset loivat kaikkialla lännessä ja erityisesti Yhdysvalloissa voimakkaan kasvun ja useat taloustieteilijät päättelivät vapaiden markkinoiden olevan itse asiassa täydellisten markkinoiden ”parempi” muoto – mihin tulokseen päätyminen on taloustieteilijöille tietysti ollut tuottavampaa kuin kapitalismin teorian kyseenalaistaminen.

Kun täydellisten, vapaiden ja kapitalististen markkinoiden keskinäisten suhteiden analysointi on tällä tavalla jäänyt taloustieteilijöillekin harmaaksi alueeksi, ei ole ihme, jos tavalliset kansalaiset eivät ymmärrä asiasta sen enempää.

Siltä osin kuin kyseessä todella on tietämättömyys, asia voidaan korjata. Ellei oteta huomioon sitä välinpitämättömyyttä ja vastustusta, jonka yhteiskunnan erästä perustavaa uskonkappaletta kritisoiva ajatus epäilemättä kohtaa, tehtävä on periaatteessa helppo. Ei tarvitse kuin osoittaa, että vapaat markkinat ovat väistämättömässä ja periaatteellisessa ristiriidassa täydellisten markkinoiden kanssa. Silloin täydelliset markkinat voidaan teoreettisesti määritellä kolmanneksi talousjärjestelmäksi. Ja silloin voidaan henkilöä, joka väittää, ettei ole olemassa kuin kapitalismi ja sosialismi, pitää joko tiedoiltaan jälkeenjääneenä tai eettisiltä kyvyiltään puutteellisena.

Kertaan vielä. Täydellisten markkinoiden idea on, että jokaisella yksilöllä on kaikissa tilanteissa vapaa ja tasavertainen pääsy kaikille markkinoille sekä myyjänä että ostajana. Vapaiden markkinoiden idea on, että jokaisella yksilöllä on täysi vapaus ostaa ja myydä kaikkea mahdollista ja tehdä taloudellisia sopimuksia muiden kanssa.

Helposti havaitaan, että vapaiden markkinoiden idea on jo sisäisestikin ristiriitainen. Vapaiden markkinoiden vapaa myyntioikeus ja vapaa osto-oikeus eivät voi toteutua samanaikaisesti. Jos ihmisillä on vapaus myydä kenelle he haluavat, heillä ei ole vapautta ostaa keneltä he haluavat, koska vapaasti toimivat myyjät voivat kieltäytyä myymästä tai asettaa ostajat eriarvoisiin asemiin keskenään.

Myös ostamisen ja myymisen ero on olennainen. Ostaja on se osapuoli, jolla on oltava täysi valinnanvapaus, jotta markkinat toimisivat kuluttajien eli tasavertaisten kansalaisten ohjaamina. Silloin myyjän vapautta valita ostaja on rajoitettava, koska ellei näin tehdä, myyjä käyttää hänelle tuotteiden omistajana lankeavaa vahvemman vapautta valita asiakkaansa ja rajoittaa markkinoita. Täydelliset markkinat ovat vapaat alhaalta päin; vapaat markkinat ovat vapaat ylhäältä päin.

Vapaiden ja täydellisten markkinoiden ristiriita voidaan esittää myös toisella tavalla. Vapailla markkinoilla ihmiset voivat ja heidän kannattaa tehdä ensin kahdenkeskeisiä ja sitten yhä laajempia sopimuksia, joilla he asettavat oman sopimuspiirinsä erityiseen asemaan markkinoilla. He esimerkiksi päättävät myydä toisilleen halvemmalla kuin muille. Tällöin kaikilla yksilöillä ei enää ole tasavertaista pääsyä markkinoille eivätkä markkinat ole täydelliset. On välttämätöntä määritellä asia niin, ettei vapaita markkinoita suinkaan tee täydellisiksi se, että jokaisella on täysi vapaus niille markkinoille, joilla eriarvoistavia sopimuksia käytetään. Silloin jouduttaisiin kutsumaan kaikkia talouksia täydellisiksi markkinoiksi. Jokaisella on ollut täysi vapaus niin Hitleriksi, Staliniksi kuin Rockefelleriksikin — jotka kaikki ovat myös perustelleet valtaansa sillä, että heidät on valinnut joko vapaa kansanäänestys, vapaa työväenluokka tai vapaat markkinat. Se ei kuitenkaan ole tehnyt heidän hallitsemiaan talouksia vapaiksi.

Täydelliset markkinat vaativat siis sellaisten yksityisten sopimusten kieltämisen, joilla sopimuspuolet muodostavat markkinoita eriarvoistavia organisaatioita, ja sellaisten myyntikäytäntöjen kieltämisen, joilla myyjät eriarvoistavat ostajia kieltäytymällä myymästä tuotteitaan samalla hinnalla kaikille.

Seuraavaksi on todettava, että vaikka täydellisille markkinoille on näin saatu teoreettiset ehdot, täysin niiden mukainen talous on käytännössä mahdoton. Tuskin voidaan ajatella täysin organisoitumatonta, vain yksilöillä toimivaa taloutta. Kuitenkin sama toteamus on tehtävä myös vapaista markkinoista. Ei voida ajatella täysin vapaitakaan markkinoita, jotka toimisivat ilman valtiovaltoja tai muita poliittisia ryhmittymiä, jotka hoitavat markkinoille sopimatonta osaa taloudesta ja kieltävät esimerkiksi varastamisen ja monopolit. Sama koskee täysin sosialistista taloutta. Talous, jossa jokaisen yksilön taloudellinen toiminta on täydellisesti poliittisen vallan ohjaama, on käytännössä mahdoton.

Erilaiset käytännön taloudet muodostuvat siten näiden kolmen erilaisista yhdistelmistä. Olennaista on, että suuntia on kolme ja että jokaista käytännön taloutta voidaan kehittää ainakin lyhyellä tähtäimellä mihin hyvänsä näistä kolmesta suunnasta. Markkinoiden täydellistämisen suunta on ainakin yhtä realistinen kuin markkinoiden vapauttamisen tai sääntelyn lisäämisen suunta. Suunnan valitseminen riippuu lähinnä siitä, mihin suuntaan ihmiset haluavat talouttaan kehittää.

Toinen asia on, mihin suuntaan taloutta sitten halutaan kehittää. Juuri tässä kohdassa huijaus astuu kuvaan. Huijauksen ideanahan on saada sen kohde haluamaan ja tekemään asioita, joista huijaaja hyötyy enemmän kuin huijattava ja joihin jälkimmäinen ei ryhtyisi, jos hän tietäisi asian oikean laidan. Tuskin olen aivan väärässä, jos kuvittelen useimpien tavallisten ihmisten nykyisin haluavan kehittää yhteistä taloutta sellaiseen suuntaan, että sekä kollektiivisten säätelyvoimien että kapitalististen markkinavoimien valta heikkenisi. Niin valtiovallat, ammattiyhdistykset, pörssikeinottelijat kuin suuryrityksetkin koetaan yhä useammin tavallisten ihmisten etujen vastustajiksi. Näin tuntevien ihmisten olisi johdonmukaista aktiivisesti haluta markkinoiden täydellistämistä. Se, etteivät he tiedä sellaista olevan olemassakaan tai ole kiinnostuneita koko asiasta, kertoo kapitalistisen huijauksen erinomaisesta onnistumisesta.

Eikä asiaa ole aivan helppo korjata, sillä onnistuneella huijauksella on taipumus syyllistää ja lamaannuttaa uhrinsa. Tämä perustuu huijauksen autoritatiiviseen luonteeseen, siihen, että vain ylempi pystyy jatkuvasti huijaamaan alempaansa. Niinpä kun huijattu ei saavutakaan sitä mitä hänen on uskoteltu saavuttavan, hän ei suinkaan uskalla epäillä auktoriteettiä vaan itseään. Vika on siinä, että hän on toiminut jollain tavalla väärin ja jos hän parantaisi tapansa, hän saavuttaisi haluamansa. Hän yrittää ja yrittää ja vähitellen samaistaa huijaajansa arvomaailman ja alkaa pitää alistamistaan oikeana ja välttämättömänä. Samalla hän kieltää järjestelmän muuttamisen – tuttua myös pienemmässä mittakaavassa

Jo paljastunut sosialistinen huijaus on tästä suuren mittakaavan esimerkki. Marxin ja Leninin auktoriteettien mukaan sosialismin uskottiin johtavan tavallisen ihmisen kannalta parempaan talouteen kuin kapitalismin. Vaikka sosialismin (ja kommunismin) teoria oli keskeisiltä osiltaan selvästi puutteellinen ja vaikka sen käytäntö alkoi jo alkuvaiheessa näyttää huonolta, eivät sosialistit pitkään aikaan halunneet tai uskaltaneet epäillä auktoriteettejä vaan he epäilivät itseään ja toisiaan: jos vain kansalaiset olisivat aktiivisempia ja johtajat viisaampia, niin sosialismi voittaisi. Kun kaikista yrityksistä huolimatta näin ei käynyt, ihmisten oli tyydyttävä johtopäätökseen, että he ovat pysyvästi laiskoja ja tyhmiä; mitään ei kannata tehdä, mitään ei kannata ajatella. Siksi huijaus ei paljastunut sen tiedostamiseen vaan käytännön realiteettien aiheuttamaan romahdukseen. Luontoa ei voitu huijata.

Kun lännessä tänään yleisesti pahoitellaan kansalaisten voimistuvaa jakautumista menestyjiin ja menestymättömiin, mutta selitetään sen kuuluvan teoriassa oikein hoidettuun talouteen, sosialismin kohtalo on hyvä muistaa, sillä luontoa ei vieläkään voida huijata. Kapitalistisen huijauksen perusväite on, että kapitalistisessa järjestelmässä kaikki voivat menestyä ja vapaassa kilpailussa jokaisen hyvinvointi kasvaa. Kun näin ei nyt käykään, syy vieritetään ihmisille. Jos yritys ei menesty, sen työntekijät eivät ole riittävän kilpailukykyisiä; jos työtön ei saa työtä, hän on laiska ja epäsosiaalinen. Niinpä ihmiset yrittävät vielä enemmän: kilpailukykyä parannetaan kovemmalla työnteolla ja laiskuutta poistetaan työttömien elinehtoja heikentämällä, juuri kuten parhaillaan tehdään. Kun kaikesta hiestä ja vaivasta huolimatta – itse asiassa juuri siitä syystä — hyväosaisten ja huono-osaisten kuilu edelleen levenee, menestymättömät leimautuvat pysyvästi laiskoiksi ja tyhmiksi. Heillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta päteä kilpailussa kuin ehkä etsiä vielä heikompia, joita he voivat syyttää ja alistaa.

Ei tarvitse olla eteväkään ennustaja, kun voi päätellä, mihin tähän suuntaan kulkeminen johtaa. Jo seuraava läntisen talouden lama saattaa kasvattaa menestymättömien joukot niin suuriksi, ettei kristillisen kulttuurin arvoperusta sitä kestä. Taloudelle elintärkeä luottamus murenee ja läntisen kulttuurin säännöillä toimiva globaali talous romahtaa pienempien ja vapaampien ryhmien talouksiksi, vapauden tässä tarkoittaessa vahvemman vapautta uhkailla, varastaa ja alistaa. Ja kaikki vain yhden tahallisen tai tahattoman huijauksen vuoksi: että on annettu ihmisten uskoa, että (ylhäältä) vapaat markkinat johtavat niihin tuloksiin, joita (alhaalta) täydellisten markkinoiden teoria lupaa.

*

Seuraavilla esimerkeillä haluan osoittaa, että täydellisten markkinoiden teoria ei ole teoriaa teorian vuoksi, vaan että se määrittelee selviä käytännöllisiä sääntöjä, joiden mukaan kannattaa toimia. Esimerkit valaisevat hyvin myös sitä, että täydellisiä markkinoita perusteleva ajattelutapa eroaa olennaisesti siitä ajattelutavasta, jolla kapitalismin ja sosialismin edullisuutta perustellaan. Täydellisten markkinoiden nähdään myös ohjautuvan eri tavalla kuin kapitalistinen ja sosialistinen talous ohjautuu.

Lisäksi haluan kiinnittää huomion siihen, että täydellisten markkinoiden teoria liittyy olennaisesti siihen, miten teknisesti kehittyneet ja laajat markkinat ovat. Kapitalistinen, aggressiiviseen kasvuun tähtäävä talous toimii voittavalla puolella ja niin kauan kuin teolliselle kasvulle on tilaa. Mutta mitä pidemmälle tuotantotekniikka kehittyy ja mitä laajemmin eri asteille kehittyneet tuotannot joutuvat samoille markkinoille, sitä täydellisemmin säännöin markkinoiden on toimittava, jotta ääripäät eivät putoaisi markkinoilta ja kaikki hyötyisivät kehityksestä. Täydelliset markkinat ovat globaalin talouden talousjärjestelmä.

Tämä tarkoittaa samalla sitä, että markkinoita täydellistävän lainsäädännön tulee olla yhtä maailmanlaajuista kuin markkinatkin ovat. Kuinka mahdollista tai mahdotonta seuraavassa esitettyjen sinänsä valtavien muutosten aikaansaaminen on, on toinen kysymys. Tosin siihen on helppo vastata: se on juuri niin mahdollista kuin tavallisilla ihmisillä, poliitikoilla ja talouselämän edustajilla on halua pitää markkinat toimintakykyisinä ja tietoa siitä, miten se tehdään. Fyysiset vaikeudet kohdistuvat nykyisen järjestelmän jatkamiseen.

*

Eräs tärkeimmistä täydellisten markkinoiden edellytyksistä on täydellinen tieto kaikista markkinoihin vaikuttavista asioista. Sitä vaaditaan, jotta jokaisella olisi tasavertainen pääsy kaikille markkinoille. Tarkasti ottaen tämä tarkoittaa sitä, että kaikki taloudellisen vaihdannan kohteena olevat asiat, niiden hinnat ja kauppojen suuruudet on oltava julkista tietoa. Täydellisillä markkinoilla ei ole mitään hintoja koskevia liikesalaisuuksia sen enempää kuin omistus- tai pankkisalaisuuksiakaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa yksinkertaista lainsäädäntöä, jolla kaikkien yritysten ja yhtiöiden tuotetiedot ja kirjanpito säädetään julkiseksi. Muutama lakipykälä riittää; sitä harvempi mitä täydellisempi julkisuus säädetään. Kyseessä on selvästi antisosialistinen laki, sillä se ei lisää millään tavalla valtiovallan ohjausta. Päinvastoin se vähentää kaikkea sitä lainsäädäntöä ja byrokratiaa, jota nykyisin tarvitaan pyrittäessä ottamaan selville esimerkiksi veroilta piilotettuja tuloja. Kyseessä on myös antikapitalistinen laki, sillä se vähentää omistajien ja myyjien valtaa ohjata eli vääristää markkinoita salaamalla tietoja.

Jokaisen antisosialistisen antikapitalistin kaikkialla maailmassa olisi loogista kannattaa tällaista lainsäädäntöä. Kuitenkaan kukaan ei edes puhu sellaisesta. Joskus joku saattaa varovasti ehdottaa, että ehkä pankkisalaisuutta olisi joltain osin vähän lievennettävä toki vain viranomaisten (sosialistiseen) suuntaan, mutta siihen asia jää. Miksi? Siksi, että kollektiivisen huijauksen lamaannuttava voima on niin suuri. Vaikka ehkä 99 %:lle ihmisistä ei ole mitään hyötyä pankkisalaisuudesta vaan he päinvastoin menettävät jatkuvasti varallisuuttaan sille pienelle joukolle, joka siitä hyötyy, he eivät tee asialle mitään. Päinvastoin he kavahtavat jo ajatustakin siitä, että heidän omaa mahdollisuuttaan salata tietojaan ja ehkä huijata vielä heikompia heikennettäisiin. Niinpä lähes kaikkien mielestä pankkisalaisuudet ovat eettisesti oikein, koska vapaat markkinat ovat teoriassa oikein, koska ne ovat käytännössä ainoa vaihtoehto – juuri niin kuin sosialistinen sensuuri oli aikanaan Neuvostoliitossa ainoa eettinen, teoreettinen ja käytännöllinen vaihtoehto.

Maailma kuitenkin muuttuu ja uusia, epämiellyttäviäkin vaihtoehtoja syntyy. Eräs nykyisen talouden vakavimpia ongelmia on se, että yhteiskuntien on yhä vaikeampi hoitaa sosiaalisia tehtäviään, koska pääomaa ja yrityksiä on niin vaikea verottaa. Tämä taas johtuu osaksi siitä, että yritysten kansainvälistyessä ja tietotekniikan kehittyessä yritysten omistajien on yhä helpompi siirtää voittojaan kokonaan verottajan tietymättömiin tai sellaisiin maihin, joissa niitä verotetaan lievimmin. Se puolestaan osaltaan johtuu siitä, että rahaliikenne nauttii niin laajaa liikesalaisuuksien suojaa. Näin ei kuitenkaan voi iäti jatkua vaan jollain tavalla tämä kehityssuunta etsii uuden vaihtoehdon. Joko globaalit markkinayhteydet katkeavat yhteiskuntien ottaessa tarvitsemansa poliittisella voimallaan tai sitten parannetaan kaikkien markkinaosapuolien mahdollisuutta saada tietoja kaikista hinnoista, voitoista ja omistuksista, jolloin myös yhteiskuntien on helpompi kerätä veronsa.

Toivottavasti täydelliset markkinat voittavat, sillä ne liittyvät samaan arvofilosofiaan kuin tiede ja opetus: yleinen tiedon lisääminen ja tiedonkulun parantaminen merkitsee kehitystä, joka lisää kaikkien mahdollisuuksia parantaa elinolojaan. Tiedon lisääminen on hyvää; tiedon vääristäminen, tiedon salaaminen ja välinpitämättömyys tietoa kohtaan on pahaa.

Toinen, ehkä vielä dramaattisempi täydellisten markkinoiden edellytys on vaatimus jokaisen yksilön tasavertaisesta osallistumisoikeudesta markkinoille. Toisin sanoen, täydellisillä markkinoilla ei ole yksilöä laajemmilla oikeuksilla varustettuja markkinayksiköitä kuten osakeyhtiöitä, jotka puolestaan muodostavat vapaiden markkinoiden tärkeimmän taloudellisen yksikön.

Tämän asian merkityksen ymmärtämiseksi täytyy nähdä jonkin verran vaivaa ja lähteä liikkeelle uudesta käsitteestä, tuotantojärjestelmän hyötysuhteesta. Tuotantoa on periaatteessa kahdenlaista, varsinaista tuotantoa ja ohjaustuotantoa, jota tarvitaan ohjaamaan varsinaista tuotantoa niin, että siitä on mahdollisimman suuri hyöty sen kohteille, viime kädessä yksityisille kuluttajille. Kokonaistuotannon kehittymiseen vaikuttaa tästä syystä ristiriitaisia tekijöitä. Aluksi varsinainen tuotanto kasvaa tietenkin sitä suuremmaksi, mitä voimakkaammin sitä ohjataan kasvuun. Kuitenkin ohjaustuotanto kasvaa suhteessa nopeammin kuin varsinainen tuotanto, koska mitä suuremmaksi tuotantojärjestelmä kasvaa, sitä laajemmin se joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa ja sitä voimakkaampaa ohjausta se vaatii. Siten tuotantojärjestelmän hyötysuhde heikkenee kasvun myötä ja jossain vaiheessa se johtaa tuotannon taantumiseen.

Missä vaiheessa ohjaustuotannon kulut käyvät liian suuriksi, riippuu yleisestä kehityksestä ja ohjausjärjestelmän hierarkkisuudesta. Pääsääntönä on, että mitä hierarkkisempi ohjausjärjestelmä on, sitä tehokkaammin sillä voidaan ohjata tuotantoa, mutta sitä suuremmiksi myös järjestelmän ristiriidat kasvavat ja sitä nopeammin sen hyötysuhde heikkenee. Sosialistinen talous on tuttu esimerkki hierarkkisesta ohjausjärjestelmästä. Sen ohjaukseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen käytettävään tuotantoon kuuluvat muun muassa sosialistinen tiede ja opetus, keskitetty suunnittelu, tuotantobyrokratia, toisinajattelijoiden vaientaminen ja asevoimien kasvattaminen. Näitä tehtäviä hoitamalla pystytään aikaansaamaan jonkinlaista perustuotantoa ja itse ohjaukseen tarvittavaa tuotantoa, mutta kuluttajien tarpeiden monimutkaistuessa, ohjaustuotannon kasvaessa ja luonnon tilan heiketessä järjestelmän kulut nousevat liian suuriksi. Varsinainen ihmisiä hyödyttävä tuotanto taantuu ja ennen pitkää koko järjestelmä romahtaa. Vastaava hyötysuhteen heikkeneminen kohtaa myös sekatalousmaiden sosialistista osuutta taloudesta, kuten tänään on nähtävissä.

Vapaisiin markkinoihin perustuvalla kapitalistisella tuotantojärjestelmällä on parempi hyötysuhde, koska osa sitä ohjaavista säännöistä ei ole hierarkkisia alistussääntöjä vaan tasa-arvoisia kilpailusääntöjä. Taloudellisia yrityksiä ei tarvitse ohjata ylhäältä päin tuottamaan tiettyjä tuotteita tietyssä järjestyksessä, vaan yrityksille annetaan vain tietyt säännöt, joiden mukaan ne kilpailevat talouden ohjautuessa voittavien yritysten osoittamaan suuntaan. Kuitenkin myös kapitalistinen talous tarvitsee ohjausta, joka liittyy yritysten etuoikeutettuun asemaan yhteisessä taloudessa ja yritysten sisäiseen hierarkkisuuteen, omistajan ja työntekijän periaatteelliseen eriarvoisuuteen. Näiden alistus- ja ohjaussuhteiden kohdalla tilanne on sosialismia lievempi mutta periaatteessa samanlainen. Myös kapitalistinen ohjaus ja kilpailu aiheuttaa ristiriitoja, joiden ratkaiseminen lisää ohjaustuotannon tarvetta. Ja vähitellen kapitalisminkin hyötysuhde heikkenee niin huonoksi, että tavallisia ihmisiä hyödyttävä tuotanto taantuu.

Läntisessä taloudessa tärkeä käännekohta näyttää olleen 70-luvulla, jolloin rikkaiden ja köyhien välinen kuilu alkoi kasvaa kapitalistisimmissa maissa, 80-luvulta lähtien myös hyvinvointivaltioissa. Sen jälkeen talouskasvu on kaikkialla suuntautunut vielä voimakkaammin ohjaustuotantoon, kilpailuun ja sen aiheuttamien haittojen hoitamiseen: myyntiin ja mainontaan, pääomamarkkinoihin, talousoikeudenkäynteihin, työttömyyden hoitoon ja rikollisuuden estämiseen. Koveneva kilpailu vaatii kovempaa ohjausta: kun joku tehostaa myyntiponnistuksiaan, muidenkin on tehostettava; kun joku vahvistaa yritystään ostamalla muita yrityksiä ja irtisanomalla väkeä, muidenkin on ostettava ja irtisanottava. Ja kun valtiovalta yrittää vähentää aiheutuneita haittoja ohjaamalla varoja sosiaaliprojekteihin ja järjestyksenpitoon, yritysten kilpailukyky heikkenee, työttömyys lisääntyy ja ohjausta on jälleen tehostettava. Ja kaikesta tästä luontoon kohdistuu yhä suurempi paine, jota joudutaan rajoittamaan. Niinpä vaikka tuotantotekniikka kehittyy ja kauppa kansainvälistyy ja vapaiden markkinoiden oppien mukaan kaikkien pitäisi voittaa runsain mitoin, kapitalismin hyötysuhde heikkenee ja useimpien ihmisten taloudesta saama hyöty pienenee.

Edellisen perusteella käy ymmärrettäväksi, kuinka tärkeää on uudistaa talouden rakenne säännöiltään vähemmän ohjaavaksi eli laajemmin kilpailulliseksi. Kun kapitalismin etu sosialismiin nähden on siinä, ettei yrityksiä tarvitse ohjata yhteiskunnan taholta, koska kilpailu siirretään valtioiden väliltä yritysten väliseksi, niin täydellisten markkinoiden etu kapitalismiin nähden on siinä, ettei työläisiä ja kuluttajia tarvitse ohjata yritysten taholta, koska kilpailu siirretään yritysten väliltä yksityisten ihmisten väliseksi. On ehkä aihetta korostaa, ettei se suinkaan merkitse kilpailun kovenemista vaan päinvastoin: kilpailuahan käydään nimenomaan ohjausvallasta, joten kun mahdollisuus ohjaamiseen vähenee, niin kilpailupaine heikkenee. Tästä syystähän poliittiset kilpailut, jotka kärjistyvät sotiin, ovat tuhoisampia kuin taloudelliset kilpailut, jotka kärjistyvät lamoihin.

Lähelle täydellisten markkinoiden ideaalia päästään, kun kaikki yhtiöt muutetaan henkilöyhtiöiksi, joilla ei ole sen enempää oikeuksia tai velvollisuuksia kuin yksityisillä kansalaisilla. Yritysten väliset omistukset puretaan lakisääteisesti ja kullekin yhtiölle määritetään todelliset henkilöomistajat ja kunkin omistusosuus. Sen jälkeen jokainen yritys on itsenäinen yritys, jonka päätöksenteon ja vastuun kuten myös voitot ja tappiot omistajat jakavat omistussuhteessa, täysimääräisinä ja henkilökohtaisesti.

Tällä järjestelyllä on mielenkiintoisia seurauksia. Eräs on se, että tällöin yritykset eivät voi omistaa toisiaan eivätkä muodostaa muitakaan riippuvuussuhteita toisiinsa. Vaikka yritysten kokoa ei rajoiteta, ne pilkkoutuvat itsestään pienemmiksi ja kansallisemmiksi. Samalla myös tuloerot pienenevät, sillä mitä suurempia yritykset ovat, sitä suurempaa palkkaa johtoporras katsoo ansaitsevansa ja sitä suurempia osinkoja pääomistajat saavat.

Kuitenkaan yritysten yhteinen tehokkuus ei heikkene. Se tuotannollinen hyöty, minkä suuret ja monikansalliset yritykset nyt saavuttavat sillä, että ne voivat ohjata pääomia, tuotantoa ja markkinoita helposti eri maissa sijaitsevien sisaryritysten välillä, saavutetaan entistä paremmin sillä, että kaikilla yrityksillä on sama vapaus ostaa ja hyödyntää kaikkien yritysten palveluita. Pääoman globaali ohjausvaikutus vähenee, mutta pienyritysten ja kuluttajien paikallinen ohjausvaikutus lisääntyy.

Vielä hämmästyttävämpiä seurauksia aiheutuu siitä, että täydellisillä markkinoilla verotus kohdistuu vain henkilökohtaisiin tuloihin. Siten yritystä ei veroteta yhtiönä, vaan sen omistajia verotetaan (omistussuhteessa) aivan samalla tavalla kuin ketä tahansa yksityistä henkilöä. Omistajien yhteiseksi tuloksi lasketaan yrityksen saamat myyntitulot vähennettynä arvoaan nostaneiden tuotteiden ostomenoilla. Tulonhankintamenot, joita muodostavat muun muassa rakennukset, koneet, energia, myynti ja mainonta sekä ostettu työ, eivät ole vähennyskelpoisia; kuten ei yksityinen henkilökään voi palkkatuloistaan vähentää asumiskulujaan, ruokaansa, kosmetiikkaansa ja remonttimiehen palkkaa.

Tämä toteuttaa niin humanistien kuin vihreidenkin toiveen: kun koneet joutuvat verolle, ihmistyön kannattavuus paranee ja koneiden valta heikkenee. Se heikkenee kuitenkin vain siinä määrin kuin tehtaiden omistajat eivät osta työtä eli työntekijät omistavat itse tehtaansa ja koneensa välttäen tuotannon kaksinkertaisen verotuksen. Mutta vieraiden omistajien kaksinkertaisen verotuksen ansiosta työläisten itsensä omistamien yritysten kilpailukyky kasvaa ja kehitys suuntautuu myös kohti sosialistien kaukaista haavetta: työnantajien vallan heikkenemistä.

Jokaisen vihreän sosialisti-humanistin olisi loogista levittää tietoa tästä asiasta ja poliittisesti ajaa kyseistä järjestelyä valtioiden yhteiseksi käytännöksi. Silti kukaan ei tee mitään sen suuntaistakaan. Päinvastoin, nykyisin niin vihreät kuin sosialistit ovat muiden mukana vaatimassa pääomalle ja yrityksille lisää verohelpotuksia tai muita tukia, jotta yritysten kilpailukyky paranisi ja ne voisivat ”luoda” työpaikkoja ja ”suojella” luontoa. Kuitenkin jokaisen täytyy ymmärtää, että kun kaikkien yritysten kilpailukykyä parannetaan, yritysten kilpailukyky toisia yrityksiä vastaan ei parane hitustakaan; kutakin palkintosijaa on aina vain yksi. Sen sijaan yritysten yhteinen kilpailukyky yksilöitä ja luontoa vastaan paranee jälkimmäisille kestämättömäksi häviöksi.

Miksi yhteiskunnallinen ”älymystö” talousneroineen, vasemmistointellektuaaleineen ja muotifilosofeineen hyväksyy ajattelutavan, jonka koululainenkin ymmärtää virheelliseksi? Eivätkö he haluakaan oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa ja paremmin toimivaa taloutta? Ehkä he haluaisivat, mutta suuren huijauksen lamaannuttamina he eivät osaa haluta. He uskovat kollektiivisella varmuudella siihen, että yritysten etu on myös ihmisten etu — aivan niin kuin sosialistisen huijauksen uhrit uskoivat kollektiivisella varmuudella siihen, että proletariaatin diktatuurin etu on myös työläisten etu.

Nykytaloudessa yhä merkittävämpi osa kaupankäyntiä tapahtuu yksinoikeuksilla. Yksinoikeuksilla myydään erityisesti tietoa, teollisia keksintöjä, taideteoksia ja yleistä uutisointia. Vapailla markkinoilla tällaisen kaupan kasvu on luonnollista, koska yksinoikeudet, pienet monopolit, parantavat sekä niiden myyjien että erityisesti niiden ostajien markkinavaltaa. Tästä syystä yksinoikeudet keskittävät taloutta ja kasvattavat tuloeroja. Yhä suurempi osa teknisestä kehityksestä päätyy suuryritysten yksinoikeuksiksi ja auttaa niitä kasvamaan entistä suuremmiksi. Yhä suurempi osa kirjallisuudesta ja musiikista päätyy suurten kustantajien haltuun ja heikentää pienten kustantajien asemaa. Ja yhä suurempi osa uutisointia keskittyy (kaupallisille) mediajäteille ja tekee niistä entistä rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia.

Ehkä vielä merkittävämpää on kuitenkin se, mihin suuntaan yksinoikeudet ohjaavat ihmisten luovuutta. Edellä mainitusta syysuhteesta johtuen tutkijoiden, taiteilijoiden ja tiedonvälittäjien kannattaa tietenkin tuottaa ja välittää sellaista tietoa, josta on hyötyä suurimmille yrityksille ja rikkaimmille omistajille. Kahdesta teknisestä keksinnöstä rahoitus löytyy useammin sille, joka parantaa varakkaiden jo sinänsä tyydyttävää elämää, kuin sille, joka parantaa apua tarvitsevien mutta maksukyvyttömien ihmisten elämää. Kahdesta kirjasta valiutuu helpommin painettavaksi se, jonka sisältö on tuttua tavaraa, kuin se, joka esittää uusia ajatuksia, joita vain harvat aluksi ymmärtävät. Ja kahdesta mediayrittäjästä kasvaa nopeammin se, jonka välittämä viesti on kapitalistista kasvua tukeva, kuin se, joka suhtautuu kriittisesti kasvuun ja siis myös mainontaan, omaan rahoituslähteeseensä. Siten inhimillinen luovuus suuntautuu kaikilla rintamilla kohteisiin, jotka vievät yhä kapitalistisempaan maailmaan.

Tämä kehityssuunta voidaan muuttaa vain yksinoikeuksista luopumalla. Se tehdään säätämällä antikapitalistinen ja antisosialistinen laki, joka velvoittaa jokaisen tuottajan, myös keksijän ja taiteilijan myymään tuotteensa kaikille halukkaille yksityisille ja yrityksille samalla hinnalla (parilla vaihtoehtoisella järjestelyllä, joita tässä ei selitetä). Silloin tuottajia mahtuu markkinoille useampia, tuotanto jakautuu tasaisemmin maailmaan ja tuotteiden laatu muuttuu yleishyödyllisemmäksi. Samalla talouden hinta-laatuohjaus paranee, kun laadun arviointi tapahtuu välittömästi kuluttajien ohjaamana eikä yritysten monopolien kautta.

Kaikkien ihmisten, jotka ovat huolissaan tietotekniikan ja geenitekniikan keskittymisestä suuryrityksille ja jotka näkevät vaaran massaviihteen fyysistymisessä ja tiedonvälityksen yksipuolistumisessa, pitäisi aktiivisesti ajaa kyseistä lainsäädäntöä. Kuitenkin peräti harvat pyrkivät mihinkään tällaiseen. Vain räikeimpiä monopoleja yritetään joillain keinoin rajoittaa. Yleinen kehitys on tässäkin asiassa päinvastainen. Esimerkiksi kansallista tiedettä ”tukevat” poliitikot laajentavat patentoitavien keksintöjen alaa ja kulttuurillisia arvoja ”puolustavat” taiteilijat – tai heidän jälkeläisensä — pidentävät yksinoikeuksien voimassaoloaikaa. Miksi? Luonnollisen itsekkyyden ja ajattelemattomuuden lisäksi asiaan vaikuttaa suureen huijaukseen kuuluva ihmiskuva. Kapitalistit perustelevat tuloeroja kasvattavia markkinoita sillä, että ihmiset eivät viitsi kehittää tekniikkaa eivätkä luoda taidetta ellei heillä ole siihen riittävää rahallista kannustusta. Kapitalistisessa ihmisluonteessa on vain yksi ulottuvuus, ahneus: mitä enemmän ihmiselle maksetaan, sitä paremmin hän tutkii ja taiteilee. Ja tämän monet mielellään uskovat.

Ovatko ihmiset kuitenkaan luovuudessaan ”kapitalistisia”? Historian ja oman kokemukseni perusteella eivät ole. Aikaansaadun tieteen ja taiteen tasolla ei näytä olevan juuri mitään yhteyttä siihen, miten ahneita tai rahalla palkittuja tekijät ovat olleet. Hyvin ansainneiden tutkijoiden ja taiteilijoiden työt ovat saattaneet osoittautua kestämättömiksi ja huonosti ansainneiden – joskus jopa hyljeksittyjen – kestäviksi. Vaikea on myös löytää tapauksia, joissa uutta luova tutkija tai taiteilija olisi kieltäytynyt luomistyöstään, koska hänellä ei ole ollut houkuttimena ”riittävää” palkkiota. Ne, joilla on kyky lisätä ihmisten yhteistä tietoisuutta, pitävät yleensä työtään mielekkäänä ja työskentelevät enemmänkin mahdollisuuksiensa kuin palkkioidensa mukaan. Sen sijaan ne, jotka saavat palkkansa tieteiden ja taiteiden kaupallisesta hyödyntämisestä, eivät ehkä ymmärrä sellaista luovuutta, jota ei heti voida muuttaa suuriksi tuloiksi.

Entä vaikka kapitalistinen ihminen olisikin olemassa? Miksi silloinkaan pitäisi tiedettä ja taidetta erityisesti palkita? Edistyykö kaupallinen tekniikka muuten liian passiivisesti? Ainakin köyhimpien ihmisten ja luonnon näkökulmasta katsottuna asia on päinvastoin. Vapaat markkinat, jotka eivät laske kustannuksiksi köyhyyttä eikä luonnon tuhoutumista, ohjaavat yrityksiä kehittämään liian tehokasta tekniikkaa, joka synnyttää sosiaalisia ristiriitoja enemmän kuin pystyy niitä ratkaisemaan ja joka tuhoaa luontoa nopeammin kuin ehtii sitä säästää. Eikö ennemminkin tulisi edistää ei-kaupallisen tiedon leviämistä? Vakavin puutehan nykyisillä yhteiskunnilla on tiedosta, jolla voitaisiin estää markkinoiden aiheuttama sosiaalisten ristiriitojen voimistuminen ja luonnon ylikuormittuminen. Tällaista tietoa ei kuitenkaan saada vapailta markkinoilta, koska sillä ei siellä ole arvoa. Ei kannata eikä voidakaan tuottaa esimerkiksi tietoja kansojenvälisen ystävyyden ”hinnasta” tai valaiden ”itseisarvosta” ja lisätä niitä markkinahintoihin. Tätä yritettäessä aiheutetaan vain sosialistisen kilpailun ja byrokratian lisääntymistä.

Sen sijaan voidaan sanoa, että täydelliset markkinat ovat juuri tämä tieto, koska ne poistavat köyhyyttä ja säästävät luontoa paremmin kuin vapaat markkinat ja poliittinen ohjaus. Kun sekä tuotannon että kulutuksen arvioijina ovat välittömästi ja tasapuolisesti kaikki (maailman) ihmiset, eivätkä (mm. yksinoikeuksilla rikastuvat) yritykset tai (kilpailevat) poliittiset voimat, tekniikan kehityskin ohjautuu yksilöllisten arvostusten mukaan. Ja yksilöille ihmissuhteet ja luonto ovat välittömiä arvoja, joita he pyrkivät säilyttämään, kun taas kaupallisille ja poliittisille organisaatioille ihmissuhteet ja luonto ovat vain välineitä, joita ne pyrkivät hyödyntämään.

Viimeisenä esimerkkinä täydellisten markkinoiden soveltamisesta on käytäntö, joka on jo ideana tunnettu ja saanut jonkinlaista kannatustakin, perustulo. Perustulo on määritellysti markkinoilta verotettu tulo, jonka yhteiskunta antaa jäsenilleen takaisin jokaiselle samansuuruisena, ansioista ja tarpeista riippumatta. Tällaista tuloa on pätevistä syistä ehdotettu osittain korvaamaan nykyistä sosiaaliturvaa. Ensiksikin tarveperustainen ohjausbyrokratia on kehittymässä niin monimutkaiseksi, että sen hyötysuhde on muuttumassa negatiiviseksi. Toiseksi etsitään sellaista sosiaalisen tuen mallia, joka nöyryyttäisi ja passivoisi mahdollisimman vähän sen saajaa.

Kuitenkaan missään ei vielä olla niin pitkällä, että perustulo olisi otettu laajempaan käyttöön. Miksi? Siksi, ettei perustulo sovi kapitalistis-sosialistiseen ajattelutapaan. Sosialistien tehtävä on kollektiivin nimissä ohjata yksilöiden taloutta, ei antaa heidän itse päättää asioistaan. Tästä syystä perustulopyrkimykset törmäävät vasemmistossa selityksiin: perustulo on kyllä hyvä, mutta sitä ei saa antaa rikkaille eikä ehkä laiskoillekaan. Jolloin kyseessä ei enää ole perustulo. Kapitalistien tehtävä on puolestaan korostaa ansiotyön merkitystä, jotta pääoma saisi korkotulonsa. Siten oikeistossa perustuloa vastustetaan selityksin: perustulo on hyvä idea, mutta sen on oltava niin pieni, ettei se mahdollista toimeentuloa ilman palkkatyötä. Jolloin sitä ei myöskään kannata ottaa käyttöön.

Perustulo kuuluu antisosialistiseen ja antikapitalistiseen ajatustapaan ja sen hyväksyminen käy rinnan täydellisten markkinoiden teorian ymmärtämisen kanssa. Se on toimeentulotasaus, jota tarvitaan paitsi sosiaalisista syistä myös kysynnän ja tarjonnan tasapainottamiseksi. Markkinoiden täydellistyessäkin tekninen kehitys etenee ja toimeentuloero koneiden haltijoiden ja muiden välillä kasvaa. Se aiheuttaa keskiluokan heikkenemisen eikä tuotanto kestä kauaa tärkeimmän asiakkaansa köyhtymistä. Kysynnän ylläpitämiseksi tuloeroja on jollain tavalla kavennettava ja perustulo on kitkattomin eli antisosialistisin tapa, koska se ei sisällä ollenkaan valtiovallan ohjausta.

Antikapitalistiseen talouteen perustulo kuuluu puolestaan kulttuurillisista syistä. Tuotantovälineiden hallinnalla nykyisin saatavat suuret tulot eivät suinkaan ole kokonaisuudessaan niiden saajien ansaitsemia — kuten kapitalistisesti ajatellaan — sillä kaikki tämän päivän ansiot rakentuvat aikaisempien sukupolvien saavutuksille. Ilman yhteisen kulttuurin luomaa luonnontieteellistä perustaa ja pelloiksi, rakennuksiksi ja teiksi raivattua ympäristöä nykyrikkaiden saavutukset olisivat aika vaatimattomat. Puhtaan kapitalistisilla markkinoilla kulttuurin hyödyntämisellä ei kuitenkaan ole hintaa – sen enempää kuin luonnonkaan hyödyntämisellä — koska kulttuuriperinnön ja nykyisten töiden yhteensä muodostama tulos jaetaan pääosaltaan vapaan kilpailun perusteella.

Täydellisillä markkinoilla menneiden sukupolvien aikaansaannokset tunnustetaan kulttuurin yhteiseksi omaisuudeksi, jonka käytöstä on maksettava. Ja markkinamekanismin mukaan

suurempien hyödyntäjien on maksettava enemmän kuin pienempien. Näin tämä maksu verotetaan yhteisesti sovittuna prosenttina markkinavoitoista yhteiseen kassaan, josta se annetaan yhteisön jäsenille paitsi (sosialistisena) huolenpitona eli opetuksena ja terveydenhoitona myös (markkinataloudellisena) perintönä eli jokaiselle samansuuruisena, ansioista ja tarpeista riippumattomana perustulona. Tämä on perustulon eettinen perusta.

*

Lopuksi haluan vielä korostaa sitä eroa, mikä on sosialismin, kapitalismin ja täydellisten markkinoiden teorioiden tieteellisyyksissä.

Tieteellinen sosialismi perustuu väitteeseen, että historiallisen materialismin tiedostava poliittinen voima tietää tien parempaan taloudelliseen tulevaisuuteen. Sosialismin teoria ei kuitenkaan osaa todistaa väitettään muuten kuin kehäpäätelmällä: vallassa oleva proletariaatti on oikeassa, koska se on vallassa. Siten sosialistinen tiede keskittyy ensisijaisesti siihen, miten vallankumouksellinen työväestö (kommunistit) voi voittaa valtataistelun vääräoppista työväestöä (sosialidemokraatteja) vastaan, ja vasta toissijaisesti todelliseen päämääräänsä, työväenluokan voittoon porvariluokasta. Siksi sosialistisessa yhteiskunnassa sensuuri on tarpeen, jotta toista mieltä olevat työläiset eivät voisi levittää kilpailevia oppejaan. Keskusjohtoista järjestelmää tarvitaan, koska se on valtakilpailussa tehokkaampi kuin demokratia. Puolueen yksinoikeus taloudellisiin edistysaskeliin on välttämättömyys taistelussa puolueenvastaisia voimia vastaan. Ja byrokratia on käytännöllinen keino järjestelmää vastustavien pyrkimysten karsimiseen.

Tällainen teoria on tyypillinen suppea teoria, joka antaa tieteellisiä ohjeita valtakilpailussa menestymiseen, mutta joka ei sisällä laajempaa ajatusta siitä, miten kilpailevien osapuolien muodostamalle kokonaisuudelle käy. Tämä puute osoittautuu kohtalokkaaksi siinä vaiheessa kun suppean teorian mukaisella käytännöllä pyritään laajempaan päämäärään, maailmanlaajuiseen kommunismiin. Kun työväestö keskittyy keskinäiseen taisteluun poliittisesta vallasta, se ei pysty riittävästi kehittämään yhteistä talouttaan vaan sosialistinen yhteiskunta häviää taloudellisen kilpailun niitä maita vastaan, joilla ei ole sensuuria, puolueen yksinoikeuksia eikä keskusjohtoista suunnittelua.

Kun sosialistisen taloustieteen tarkoitus on kehittää proletariaatin kilpailukykyä, niin läntisen taloustieteen tarkoitus on kehittää läntisten kansantalouksien kilpailukykyä. Taloustieteiden näkökulma on alusta asti pysynyt ensisijaisesti kansantaloudellisena ja vasta toissijaisesti maailmantaloudellisena, yleisenä. Siten kaikki sinänsä erilaiset läntiset markkinateoriat hyväksyvät seuraavat perustelut: Liikesalaisuudet ovat tarpeen oman maan yrityksille, jotta ne pärjäisivät kilpailussa muiden maiden yrityksille. Osakeyhtiö on hyvä, koska se on tehokkaampi kuin henkilöyhtiö. Yksinoikeudet ovat välttämättömiä kilpailukykyisen tekniikan kehittämiselle ja pääoman keskittymiselle. Eikä perustulo tule kysymykseen, koska se saattaisi heikentää kansakunnan työmoraalia ja kilpailukykyä.

Kansantaloustiede nykyisine variaatioineen on suppea teoria, jonka tuloksia yritykset ja kansakunnat hyödyntävät kilpailussa toisiaan vastaan, mutta joka ei sisällä laajempaa ajatusta siitä, miten kansakuntien kokonaisuudelle kilpailussa käy. Tämä puute osoittautuu kohtalokkaaksi siinä vaiheessa, kun pyritään tasapainoiseen maailmantalouteen. Kun globalisaatio etenee ja vapaasti valloitettavat markkinat ehtyvät, kansantaloustieteen opit kehittävät taloutta yhä taistelevammaksi ja talouden tieteellinen tehokkuus kääntyy markkinoita itseään vastaan — aivan samoin kuin sosialistisen taistelun ja ohjauksen tieteellinen tehokkuus kääntyy sosialistista taloutta itseään vastaan.

Täydellisten markkinoiden teoria eroaa sekä sosialistisista että kansantaloustieteellisistä opeista siinä, että se on ensisijaisesti yleinen teoria. Se ei anna ohjeita minkään luokan, kansakunnan eikä yrityksen kilpailukyvyn parantamiseksi vaan se esittää kilpailevien osapuolten yhteisen edun. Tästä syystä se on mainittuja oppeja yleisempi ja myös tieteellisempi teoria. Ja tästä syystä myös sen käytännölliset tulokset tulevat joskus syrjäyttämään suppeampien teorioiden saavutukset.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s