Mitä Castells ei tiedä – eli mitä tälle kaikelle voidaan tehdä

2000. Ehdotus Hesariin, jatkoksi laajaan artikkeliin Castellin ajatuksista.

”Minun tehtäväni on yrittää ymmärtää maailmaa, mutta on ihmisten oma asia muuttaa se” sanoo Manuel Castells maailman tilaa koskevan haastattelunsa päätteeksi (HS 2.1.00). Miksei hän kerro tarkemmin siitä, mitä hän on jo ymmärtänyt ja lopeta vähän eri tavalla: ”minun tehtäväni on esittää nämä teoreettiset mahdollisuudet, mutta meidän on yhdessä valittava niistä paras” tai peräti: ”meidän on tehtävä näin tai meille käy noin”. Ehkä haastattelun edellinen lause antaa selityksen. ”Uudet ideat ovat tärkeitä, mutta jos jokin liike saa vallan ja yrittää toteuttaa suuret ajatuksensa, päädytään helposti terroriin. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat parhaimmillaan silloin, kun ne sanovat sanottavansa ja katoavat sitten hiljaa.”

Miksi? Olisiko esimerkiksi Itä-Euroopan demokratialiike ollut parhaimmillaan, jos se olisi vain sanonut sanottavansa ja kadonnut sitten hiljaa. Tuskin Castells tätä tarkoittaa. Hän vaikuttaa viisaalta mieheltä ja luultavasti hänenkin mielestään demokratialiike olisi ollut parempi, jos se olisi pystynyt vakuuttamaan kommunistit järjestelmän muutoksen välttämättömyydestä jo silloin kuin sosialistinen talous vielä toimi. Mutta eihän vika tietenkään ollut demokratialiikkeen vaan vanhan vallan, joka pyrki hiljentämään sen.

Ehkä Castells ajattelee, että nykyinen markkinatalous on niin täydellinen järjestelmä, ettei se enää kaipaa mitään suurempaa aatteellista korjausta. Mutta toisaalta; kun Castells tietää, että tietotuotanto tulee väistämättä edelleen kehittymään ja että nykyisessä talousjärjestelmässä se syventää edelleen rikkaiden ja köyhien välistä kuilua ja että se puolestaan pahentaa sosiaalisia epäkohtia ja nostaa äärinationalistisia ja -uskonnollisia liikkeitä, niin hänen täytyy myös tietää, ettei liikkeettömyyden aika kauaa kestä. Ellei synny uutta aatetta ja liikettä, joka esittää kuinka maailmantalous voi kehittyä ja laajeta ilman, että se aiheuttaa ihmisten välisen merkityskuilun repeämisen, yhteistä taloutta hajottavat ääriliikkeet valtaavat markkinat. Jotain on tehtävä.

Eikö silloin ole loogista kysyä: millainen teoria ja talousjärjestelmä ohjaisi maailman taloudellisia resursseja hyödyllisemmin ja tasapuolisemmin kuin nykyinen markkinatalous? Toisin sanoen, millainen liike suhtautuisi kapitalistiseen markkinatalouteen samalla tavalla kuin demokratialiike suhtautui sosialistiseen talousjärjestelmään. Ilmeisesti tällainen liike olisi parhaimmillaan, jos se pystyisi vakuuttamaan kapitalistit periaatteellisen muutoksen välttämättömyydestä jo silloin, kun kapitalistinen talous vielä toimii. Mielestäni tämä on hyvä kysymys, erityisesti koska siihen on hyvä vastaus.

Uuden oivaltaminen edellyttää vanhan tuntemista. 1700-luvun lopulle asti talous oli hovien ja kaupunkien talouksia, jotka menestyivät tai olivat menestymättä riippumatta siitä miten surkeasti tavallinen kansa voi. Kansantaloutta ei vielä ollut – kuin ehkä juhlapuheissa. Kuninkaan, aatelin ja ammattikuntien etuoikeuksiin perustuva järjestelmä oli kuitenkin liian epätasa-arvoinen vastaamaan teollistuvan yhteiskunnan tarpeita. Niinpä kansa eli jokainen yksilö sai arvon liberalismin aatteessa ja liikkeessä ja kansantaloustieteessä, joka todisti, ettei kansojen varallisuus riipu kuninkaiden kyvystä ryöstää vieraita maita tai etuoikeutettujen kyvystä riistää alaisiaan, vaan että se riippuu koko kansan kyvystä tehdä työtä. Siksi kansalaisten oli myös saatava hyötyä aikaansaannoksistaan. Valtion asettamia rajoituksia ja etuoikeuksia vähennettiin, mutta kansalaisten vapaaseen sopimusoikeuteen perustuvia yrityksiä, erityisesti osakeyhtiötä alettiin suosia, koska se oli teollisen pääoman kasaantumiselle edullinen organisaatiomuoto. Ja koska kansakunnat tarvitsivat yrityksiä kilpaillessaan muiden kansakuntien talouksia vastaan.

Tämän pidemmälle talousaatteissa ei kuitenkaan ole sen jälkeen edistytty. Tosin on mainittava se onneton sivuaskel, jonka jotkut maat ottivat kuvitellessaan, että tuotantoa voidaan tehostaa kansallistamalla yritykset ja suunnittelemalla tuotanto keskitetysti. Sivuaskel mukaanluettuna yleinen ja virallinen näkökulma talouteen on vielä tänään ja kaikkialla kansantaloudellinen. Talouden katsotaan voivan hyvin, jos kansantalouden tunnusluvut nousevat, ja ne nousevat, jos yrityksillä menee hyvin, ja niillä menee hyvin, jos ne ovat kilpailukykyisiä muiden maiden yrityksiin nähden. Sillä ei ole väliä – kuin ehkä juhlapuheissa – että enenevä osa maapallon ihmisistä syrjäytyy kaupallisesta taloudesta ja elää yhä kurjemmissa oloissa ja että talouden yhteistä perustaa, luontoa, tuhotaan ja riistetään yhä voimakkaammin. Taloustiede on edelleenkin enimmäkseen kansantaloustiedettä tai yritystaloustiedettä, joka keskittyy kansakunnan tai yrityksen ongelmiin. Meillä ei vielä ole maailmantaloutta. Ei ainakaan sellaisena käsitteenä ja kohteena, jolle voisimme jotain tehdä.

Tästä tässä on kyse: ongelmamme ovat maailmantaloudellisia ja kehittyvään tietotuotantoon liittyviä, mutta oppimme, aatteemme ja instituutiomme ovat kansantaloudellisia ja teollisuustuotantoon tarkoitettuja. Ratkaisuna ei voi olla muu kuin maailmantaloustieteen ja sitä toteuttavan talousjärjestelmän kehittyminen aivan kuten kansantaloustiede aatteineen ja järjestelmineen aikanaan kehittyi.

***

Entä miten maailmantaloustiede eroaa kansantaloustieteestä? Tärkein ero on siinä, ettei maailmantaloustieteessä ole kilpailukyvyn käsitettä; maailmahan ei tarvitse sitä, koska se ei kilpaile ketään vastaan. Sen sijaan maailmantaloustieteelle tärkeä on kilpailupaineen käsite, jota kansantaloustieteessä puolestaan ei ole. Kilpailupaine on se paine, joka painostaa yksilöitä, yrityksiä ja valtiovaltoja voittamaan toisensa.

Talouden kilpailupaineen vaikutukset ovat jokaiselle tuttuja. Kun valtiovalta sallii yritysten saastuttavan luontoa ja kuluttavan väheneviä luonnonvaroja, se tekee niin, koska muutkin tekevät ja koska kilpailussa on pärjättävä; ei siksi, että se välttämättä parantaisi ihmisten hyvinvointia. Kun yritykset lakkauttavat tehtaita ja irtisanovat työläisiä, ne tekevät niin, koska kilpailu pakottaa siihen; ei siksi, että koneet ja ihmiset olisi järkevää jättää työttömiksi. Ja kun isät ja äidit laittavat lapsensa uraputkeen jo kuusivuotiaina, he tekevät niin muokatakseen lapsistaan kilpailukykyisiä talousolentoja; ei siksi, että heistä varttuisi laajasti oppineita ja hyviä ihmisiä. Melkein kaikkien yhteisten ongelmien, terveydenhuollon varojen puutteesta aina luonnonvaroista käytyihin sotiin, taustalla on talouden kilpailupaine – ja nykyinen taloustiede ei todellakaan tunne koko käsitettä!

Toisaalta on yhtä selvää, että kilpailulla on hyvät puolensa. Juuri markkinakilpailu pakottaa tekemään yhä parempia tuotteita yhä vähemmillä kuluilla, siis yhä vähemmän ihmisiä ja luontoa kuluttaen. Siten meillä on kaksi ajatuskulkua, jotka näyttävät johtavan aivan eri suuntiin. Kun kansantaloustiede kysyy, miten markkinoita hyödynnetään kilpailukyvyn parantamiseksi, niin maailmantaloustiede kysyy, miten markkinoiden aiheuttamaa kilpailupainetta voidaan vähentää. Keskeiseksi, ehkä alkaneen vuosisadan tärkeimmäksi kysymykseksi nousee kysymys, onko näillä ajatuskuluilla leikkauspistettä. Voidaanko maailmantalouden kilpailupainetta heikentää ja voidaanko se yhdistää markkinamekanismin parantamiseen?

Kysymys on tottavie ollut vaikea löytää, mutta itse tehtävä on helppo, ainakin teoreettisesti. Vastaus on yksiselitteinen: kilpailupaineen minimi ja markkinamekanismin maksimi kohtaavat ideaalissa markkinataloudessa.

Kuten muistetaan, klassinen taloustiede on jo osoittanut, että ihmisten yhteistyö ja taloudenpito (siltä osin kuin se on kaupallista) sujuu hyödyllisimmin ja eettisimmin ideaaleilla markkinoilla, joilla jokaisella yksilöllä on vapaus hinnoitella ja myydä tuotteitaan kaikille, mutta kellään ei ole oikeutta antaa eri ostajille eri hintoja ja eri tietoja, koska jokaisella on oltava yhtäläinen vapaus myös ostaa kaikilta. On korostettava, että ideaalien markkinoiden tahtova, toimiva ja moraalinen yksikkö on yksilö. Ideaaleilla markkinoilla ei ole kollektiivista, organisoitua tahtoa, ei valtioita, ei ammattiyhdistyksiä, muttei myöskään osakeyhtiöitä eikä yksinmyyntipiirejä.

Samaten on osoitettavissa, että ideaaleilla markkinoilla on kaikkein pienin kilpailupaine. Se johtuu siitä, että kilpailupaine on verrannollinen palkinnon suuruuteen, voiton ja häviön eroon. Mitä suurempi ero on, sitä suurempi paine ihmisiä ajaa voittamiseen. Ideaalissa markkinataloudessa tämä ero on pienin, koska mikä tahansa poliittinen tai taloudellinen organisoituminen aina kasvattaa sitä.

Vastaus alussa esitettyyn kysymykseen, millainen teoria ja talousjärjestelmä ohjaisi maailman taloudellisia resursseja hyödyllisemmin ja tasapuolisemmin kuin nykyinen markkinatalous, on siis ideaali markkinatalous – tässähän ei tosin pitäisi olla mitään kummallista, kummallista on pikemminkin se, että poliitikot ja talousmiehet etsivät ratkaisua jostain aivan muualta, epämääräisestä kolmannesta tiestä, vastuullisesta kuluttamisesta, eettisestä sijoittamisesta tai muusta sellaisesta.

***

Ideaalia markkinataloutta ei tietenkään ole reaalimaailmassa, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä kohti voitaisi käytännössä edetä ja etteikö matkalla olisi selviä virstanpylväitä. Eräs tällainen on juuri nykyinen kapitalistinen markkinatalous, jossa yksilönvapaus tulkitaan suhteessa poliittisiin organisaatioihin ja niiden suorittamaan syrjintään muttei taloudellisiin organisaatioihin ja niiden suorittamaan syrjintään. Niinpä nykyisin ajatellaan, että on oikein esimerkiksi organisoitua osakeyhtiöiksi, myydä yksinoikeuksia, pyytää eri hintoja eri asiakkailta ja salata hintatietoja. Tämä kapitalistinen tulkinta vapaista markkinoista on kuitenkin selvä poikkeama ideaalista markkinataloudesta ja nimenomaan taloudellisten organisaatioiden hyväksi. On vain luonnollista, että tämä poikkeama tulee tietotuotannon kehittyessä ja talouden globalisoituessa johtamaan nykytalouden samanlaisiin vaikeuksiin ja muutoksiin kuin mihin teollisuuden kehittyminen johti paikallisten organisaatioiden hallitseman talouden 1700-luvulla.

Analogia on se, että tietotalous eroaa teollisuustaloudesta periaatteessa samalla tavalla kuin teollisuustalous eroaa maa- ja käsityötaloudesta. Yhteiskunnallisesti olennainen ero on suppeamman ja laajemman paikkasidonnaisuuden välillä eli samalla suppeamman ja laajemman yhteisöllisyyden välillä. Maatalous on sidottu paikkaan kuin pelto maahan, ja sen harjoittamiseen ja puolustamiseen soveltuu paikallinen organisaatio, linnanherra tai kuningas etuoikeusjärjestelmineen ja sotajoukkoineen. Teollisuustalous on liikkuvampaa ja sen harjoittamisessa voidaan hyödyntää laajempaa kaupankäyntiä kuin maataloudessa. Paikallisuuteen perustuva epädemokraattinen etuoikeusjärjestelmä oli este teollisuuden kehitykselle ja melkoisten taisteluiden jälkeen siitä luovuttiin osassa maailmaa, joka osa sitten teollistuikin nopeasti. Teollisuuden harjoittamiseen ja puolustamiseen kehittyi laajempaa yhteisöllisyyttä ja tasa-arvoa edustava demokraattinen valtio, jonka talouden etuoikeusjärjestelmä muodostui edellämainituista kapitalistisista oikeuksista. Ja sivuaskeleena kehittyi proletariaatin yhteisöllisyyttä edustava sosialistinen valtio, jonka etuoikeusjärjestelmän muodosti kommunistinen puolue, ja joka pystyi luomaan raskaan teollisuuden mutta osoittautui liian epätasa-arvoiseksi kulutustavarateollisuuden kehittämiseen.

Tietotalous puolestaan ei enää ole ollenkaan paikallista. Arvokkaita tietoja voi syntyä missä tahansa ja kaikenlaiset tiedot kulkevat jo nyt valtioiden rajoista välittämättä kaikkialle maailmaan nopeasti ja edullisesti, ja tietotekniikka kehittyy koko ajan. Tietotalous ei ole kansallisten etupiirien hallittavissa eikä sitä voida käyttää kansallisten etujen ajamiseen vaan se on väistämättä maailmanlaajuinen projekti. Se edellyttää ihmisten välisen yhteisöllisyyden laajenevan maailmanlaajuiseksi, se vaatii ylikansallisen elimen puolustamaan itseään ja sitä tulee arvioida maailmantalouden edun kannalta. Ja siltä kannalta katsottuna tietotaloudesta on sitä suurempi hyöty mitä vapaammin jokainen maailman yksilö voi kaikkia tietoja hyödyntää. Kapitalistinen etuoikeusjärjestelmä on kuitenkin ristiriidassa kaikkien näiden ehtojen kanssa.

Osakeyhtiöjärjestelmä ja yksinoikeuskäytäntö sopivat kasvavalle teollisuudelle, kun niillä keskitetään pääomia massatuotannon, kuljetusten ja kaupan tarpeisiin, mutta tietotaloudessa nämä kustannukset ovat minimaaliset. Kun tiedon osuus tuotannosta lisääntyy, kyseisten etuoikeuksien keskittämät pääomat ohjautuvat tietojen, yritysten ja markkinoiden omistuksesta käytävään kilpailuun, josta on pelkkiä kuluja maailmantaloudelle ja joka vain kasvattaa rikkaiden ja köyhien eroa ja syrjäyttää köyhät tietojen hyödyntämisestä. Yksinoikeuksien, samoin kuin hinta- ja omistustietojen salaamisen, tavoite on itse asiassa vastakkainen maailmantalouden tavoitteelle, koska ne saavat arvonsa siitä, ettei niiden kohteena olevaa tietoa myydä kaikille. Tällaisista syistä kapitalistisen järjestelmän ristiriidat vain voimistuvat tietotuotannon kehittyessä ja johtavat maailmantalouden sitä pahempiin vaikeuksiin mitä myöhemmin talouden käytäntöjä muutetaan lähemmäksi ideaalia markkinataloutta.

***

Ei voida liikaa korostaa sitä, että tämän päivän suuret ja jokaista kansakuntaa vaivaavat ongelmat, merkityksellisten ja merkityksettömien ihmisten välisen kuilun syveneminen ja luonnon tilan heikkeneminen, ovat sekä syiltään että seurauksiltaan maailmanlaajuisia ilmiöitä eivätkä ne ole vanhoin keinoin ratkaistavissa. Kansantalouden välineet, eristäytymispolitiikka, työllisyyspolitiikka, rahapolitiikka, veropolitiikka, luonnonsuojelupolitiikka, sosiaalipolitiikka ja muut sellaiset menettävät jatkuvasti käyttökelpoisuuttaan, koska ne ovat alisteisia maailmanlaajuisen talouskilpailun asettamille ehdoille, niinsanotuille markkinavoimille. Sille ei voida mitään Japanissa, ei EU:ssa eikä Kuubassa. Markkinavoimien aiheuttamiin ongelmiin on kuitenkin kaksi erilaista ratkaisumallia.

Nykyinen malli on se, että pidetään maailmantalouden perusrakenne kapitalistisena mutta asetetaan rajoja liiallisille markkinavoimille ja paikataan niiden aiheuttamia vaurioita. Kielletään ylisuuret fuusiot, selvät sisäpiirikaupat, luonnonsuojelualueiden tärveleminen, lapsityövoiman käyttö ja niin edelleen. Ja kun haittoja silti syntyy, armahdetaan velallisia, ohjataan varoja luonnonsuojeluun, annetaan kehitysapua köyhille maille ja kannustetaan hyväntekeväisyyttä. Tällä ratkaisumallilla – ja sitä kannattavalla aatteella, jonka viattomia rivimiehiä lähes kaikki tänään ovat – on kuitenkin yksi puute: se ei toimi, ei vaikka sillä olisi kuinka paljon kannatusta ja voimaa takanaan. Käytännössä se on jo nähty, mutta teoreettisesti asian selittää kilpailupaineen käsite. Tällaisten rajojen ja paikkausten asettaminen ei tehoa, koska ne eivät alenna talouden kilpailupainetta. Myös jokaisen rajoituksen ja paikkauksen on oltava kilpailukykyinen eli niihin ryhdytään vain siinä määrin kuin se on taloudellisesti kannattavaa. Ja jos asiaan yritetään vaikuttaa poliittisesti, kilpailu vain siirtyy politiikkaan, missä se on vielä kovempaa – kuten Marxin seuraajat tietävät. Tämä selittää sen masentavan havainnon, että vaikka teollisen kehityksen tuomat rikkaudet ovat lisääntyneet suunnattomiksi ja vaikka rikkailla ei ole juuri mitään järkevää käyttöä rahoilleen ja vaikka kaikki rikkaat periaatteessa kannattavat kaikkia hyviä asioita, yhä pienempi osa varoja joutaa köyhille tai luonnonsuojeluun.

Toisessa, tämän kirjoituksen pohjana olevassa ratkaisumallissa ongelmaksi ymmärretään nimenomaan kilpailupaineen suuruus. Ratkaisu on kilpailupaineen alentaminen kaventamalla talouden rakenteellista voiton ja tappion eroa. Koko maailmantalouden perusrakennetta muutetaan kehittämällä markkinoiden sääntöjä lähemmäs ideaalia markkinataloutta. Heikennetään markkinakontrollin ulkopuolella olevien liiketoimien kannattavuutta siten, että hinta- ja omistussalaisuuksista luovutaan. Pienennetään yksinoikeuksilla saavutettavia voittoja siten, että suunnatut myynnit kielletään. Leikataan vain omistamisella saatavien voittojen edullisuutta muuttamalla osakeyhtiöt henkilöyhtiöiksi. Mitä kaikkea tämä sitten vaatiikin. Maailmantaloudelle aiheutuvat kustannukset tulevat silti olemaan pienempiä kuin ne, mihin kapitalistisen kilpailupaineen nousu johtaa, sillä vaihtoehtoinen tapa laskea kilpailupainetta on palkinnon arvon alentaminen eli vaurauden tuhoaminen – mitä jo tänään tapahtuu aivan liikaa.

Jälkimmäiselläkin ratkaisumallilla on tosin vakava puute: sillä ei ole kannatusta. Mutta tämä puute ei ole ylikäymätön. Se voidaan poistaa yhteiskunnallisen, maailmanlaajuisen liikkeen avulla. Uuteen maailmantaloudelliseen järjestelmään voidaan siirtyä kuten nykyiseen järjestelmään aikanaan siirryttiin. Sen tekee vähitellen voimistuva yhteiskunnallinen liike, joka antaa arvon jokaiselle maailman ihmiselle ja joka poistaa yhteisen kehityksen esteeksi tulleet etuoikeudet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s