Lyhyt teoria markkinoiden kehittymisestä

2002. Miten valtakilpailu ymmärretään markkinoiksi ja yhteiskunnallinen kehitys markkinasääntöjen muutokseksi.

Tiivistelmä

Tämän kirjoituksen mukaan vapaiden markkinoiden toiminnalliset ehdot on tähän asti ymmärretty väärin. Sen sijaan, että on olemassa vain yksi markkinatalous vastakohtana valtiovallan ohjaamalle taloudelle, voidaan määritellä kaksi valtiovallan säätelystä vapaata markkinataloutta: myymiselle vapaat markkinat ja ostamiselle vapaat markkinat. Lisäksi osoitetaan, että myös valtiovallan säätelemä talous on valtiovaltojen kesken vapaata markkinataloutta. Siten saadaan teoria kolmesta eri markkinataloudesta, jotka voidaan määritellä vastaavien vapaiden kilpailujen eli haltuunottokilpailun, kaupankäyntikilpailun ja markkinakilpailun perusteella.

Esitetään myös, miten markkinajärjestelmät kehittyvät tieteiden ja tekniikan kehittyessä. Alkeellisin on fyysisellä voimalla käytävä haltuunottokilpailu lähinnä maa-alueiden omistuksesta. Kun aseteollisuus kehittyy ja valloitettavat alueet vähenevät, kilpailun kiristyminen johtaa paheneviin kriiseihin. Markkinoiden säännöt muutetaan niin, että kilpailu käydään kaupankäyntikilpailuna tuotannon ja kaupan hallinnasta. Kun tuotantotekniikka kehittyy ja valloitettavat markkinat käyvät vähiin, kaupankäyntikilpailun kiristyminen johtaa kriiseihin. Silloin vaihdannan säännöt on muutettava julkisten markkinoiden periaatteen mukaisiksi.

Lopuksi osoitetaan, kuinka vaikeaa ja kuitenkin välttämätöntä on muuttaa markkinakilpailujen sääntöjä tiedollisen kehityksen myötä yhä demokraattisemmiksi eli yhä lähemmäksi julkisten markkinoiden sääntöjä. Sotien ja lamojen mielekkyys on juuri ja vain siinä, että ne mahdollisimman kouriintuntuvasti osoittavat, ettei samoilla säännöillä voida jatkaa.

Markkinataloudet

Adam Smithistä lähtien kansantaloustieteellinen päättely on pitkälti perustunut olettamukselle täydellisistä markkinoista, joilla ”näkymätön käsi” jakaa voimavaroja ja hyödykkeitä jokaisen eduksi. Keskeisiä käsitteitä ovat vapaa kysyntä ja vapaa tarjonta ja niiden tasapainoa vastaavat hinnat, joita noudattamalla yksityinen voitontavoittelu johtaa teoriassa yhteiseen hyvään. Olennaista täydellisten markkinoiden idealle on kysynnän ja tarjonnan, ostamisen ja myymisen periaatteellinen symmetrisyys: jokaisella yksilöllä on sama tieto ja sama pääsy markkinoille niin ostajana kuin myyjänäkin. Tähän idealistiseen tilanteeseen taloustieteessä verrataan kaikkia epätäydellisiä ja siten teoriassa huonompia käytännön talouksia.

Kun täydelliset markkinat ovat teoreettinen ideaali, on virheellisesti ajateltu, että epätäydelliset markkinat kehittyvät automaattisesti yhä täydellisemmiksi. On päätelty, että mikäli markkinoiden epätäydellisyys johtuu järkevien toimijoiden vapaista päätöksistä eikä poliittisesta ohjauksesta, löytyy aina taso, jolla kilpailu on vapaata, jonka kilpailun kautta epätaloudelliset kaupat eli markkinavinoutumat vähitellen karsiutuvat. Muun muassa epäsymmetristen markkinatietojen ja luonnollisten monopolien on ajateltu ennemmin tai myöhemmin koituvan kaikkien eduksi, jos ne muodostuvat vapaaehtoisten kaupankäyntien kautta. Perusteluna on käytetty ”kumpikin hyötyy” -ajatusta, jonka mukaan vapaaehtoiseen kauppaan ryhdytään vain, jos kumpikin osapuoli hyötyy. Silloin myös vapaaehtoisesti toimivien kollektiivin pitäisi hyötyä eli hintojen tasapainottua niin, että yhteisön voimavarat lujittaisivat sen tuota.

Tässä kirjoituksessa väitän, että edellä esitetty ajatus on virheellinen. Kyseiselle logiikalle rakentuva käytännön markkinatalous ei johda tasapainottuviin hintoihin eikä optimaaliseen voimavarojen käyttöön.

Perustelu on yksinkertainen. Edellä kuvatussa ”kumpikin hyötyy” -teoriassa ei ole otettu huomioon sitä, että kysynnän ja tarjonnan käsitteillä operointi, eli koko markkinateorian perusta, vaatii ostamisen ja myymisen käsitteiden erottamisen toisistaan. Ostaminen ja myyminen eivät ole samanlaisia, symmetrisiä toimintoja, jotka ovat pelkistettävissä yhdeksi vaihdannaksi, jossa kumpikin osapuoli hyötyy periaatteessa yhtä paljon. Tämä johtuu siitä, että hyödykkeen käyttöarvo ja vaihtoarvo ovat eri asioita. Vaihdannassa vaihdetaan sekä käyttöarvoja että vaihtoarvoja. Käyttöarvo on hyödykkeen erityistä arvoa, jolla on vaihdannassa arvoa siinä määrin kuin vaihdannan osapuolet sille sitä kokevat, kumpikin omalta kohdaltaan. Vaihtoarvo on hyödykkeen yleistä arvoa, joka on läsnä jokaisessa vaihdannassa ja on saman arvoista kummallekin osapuolelle. Kaikkein yleisin vaihtoarvo on ideaalilla rahalla. Vaihdannassa myyjä on se osapuoli, joka luovuttaa erityistä arvoa ja saa yleistä arvoa. Ostaja toimii päinvastoin. Ostaminen ja myyminen ovat siis periaatteeltaan erilaisia toimintoja.

Koska ostaminen on eri asia kuin myyminen, myös ostamisen vapaus ja vapaaehtoisuus on erilaista kuin myymisen vapaus ja vapaaehtoisuus. Myymisen vapaus on sitä, että myyjä on vapaa valitsemaan omistamistaan erityisistä asioista sen, minkä haluaa myydä ja minkä yleisen hinnan siitä vaihdossa vaatii; täydellisessä myynnissä hinta määritellään täydellisen vaihdettavassa arvossa eli rahassa. Ostamisen vapaus on sitä, että ostaja on vapaa valitsemaan kaikkien myyjien kaikista myytävistä tuotteista haluamansa ja vapaa ostamaan sen myyjän pyytämään yleiseen hintaan.

Olennaista on, että ostamisen vapauteen kuuluu vapaus valita tuotteen ohella myyjä, koska ostajalla on vapaus määritellä, mitä erityistä tuotetta hän haluaa, mutta myyjän vapauteen ei kuulu vapautta valita tuotteen ja hinnan ohella ostajaa. Jos myyminen ymmärretään sillä tavalla täysin vapaaksi – kuten ”kumpikin hyötyy” -teoriassa virheellisesti tehdään –, että myyjällä on vapaus valita myös ostaja eli vapaus kieltäytyä myymästä joillekin tai vapaus ottaa eri ostajilta eri hinta, joudutaan ristiriitaiseen tilanteeseen. Silloin ostaminen ei enää ole kaikille vapaata siinä mielessä, että ostaja voisi ostaa myytäviä tuotteita keneltä hän haluaa ja yleisellä hinnalla. Jos näin menetellään, osto-oikeudelle eli ostajana markkinoille osallistumiselle tulee arvo, josta voidaan käydä kauppaa. Mutta jos sille annetaan arvo, markkinat eivät hakeudu tasapainoon hyödykkeiden kysynnän ja tarjonnan perusteella vaan myyjien alun perin omistamien osto-oikeuksien kysyntä ja tarjonta vinouttaa hyödykemarkkinoita aivan kuten valtiovallankin markkinoille säätämät osallistumisoikeudet tekevät.

Toiseksi on olennaista, että myyminen ja ostaminen ovat erotettavissa toisistaan talouden kiertokulun kannalta. Myyminen on tuotannon ja omistamisen puolella ja ostaminen on omistamattomuuden ja kulutuksen puolella. Tuotannosta myydään kulutukseen eikä toisinpäin. Tästä epäsymmetriasta johtuen myymiselle vapaat markkinat toimivat aivan eri tavalla kuin ostamiselle vapaat markkinat ja on syytä puhua kahdesta eri markkinataloudesta. Smithin näkymätön käsi vaikuttaa niistä vain jälkimmäisessä.

Kyseinen epäsymmetria myyjän ja ostajan välillä näkyy selvimmin kuvitellussa tilanteessa, jossa myyjät ja ostajat ovat eri henkilöitä ja myyjillä on kaikki erityistä käyttöarvoa omaavat asiat eli tuotteet ja ostajilla kaikki yleistä vaihtoarvoa omaavat asiat eli rahat. Ymmärrettävästi edellisillä on painostusvalta puolellaan ja he voivat myydä yksinkertaiset ateriat valikoimilleen nälkäänäkeville heidän kaikista rahoistaan. Vaihdannan jälkeen myyjillä on runsaasti rahoja ja kaikki tuotteet paitsi kyseiset ateriat. Jokaisessa myymiselle vapaassa vaihdannassa vaikuttaa tämä periaatteellinen epätasapaino, jota myyjät hyödyntävät voidakseen yhä tehokkaammin tuottaa ja myydä. Heillä on valta valita ostajat ja organisoitua luokittelemalla markkinat ”meihin” ja ”muihin” ja myymällä tuotteitaan edullisemmin meille kuin muille. Näin muita painostetaan liittymään meihin. Myynnin kohteena kukin ostaja voidaan kuitenkin sijoittaa organisatorisesti niin monen portaan päähän kuin tuotannon omistajat itselleen edulliseksi näkevät, tarvittaessa nälkärajan tuntumaan.

Vaikka kukin yksilö toimii periaatteessa sekä myyjänä että ostajana, edellisestä johtuen myyjänä olemisen puoli korostuu ja ne, joilla jostain syystä on enemmän myytävää kuin muilla, voivat myymisen vapaudellaan lisätä myyntiä organisoivaa valtaansa. Vähitellen koko näin toimiva talousjärjestelmä jakautuu yhä voimakkaammin myyjiin ja ostajiin eli tuottajiin ja kuluttajiin eli työvoimaan ja työttömiin. Samalla talouden organisaatiot jakautuvat yhä voimakkaammin toisiaan vastaan kilpaileviin leireihin. Yhä enemmän resursseja siirtyy kulutuksesta tuotantoon ja sieltä kilpailukustannuksiin. Vapaan myynnin säännöillä toimittaessa ei ole mitään keinoa tasapainottaa tätä kehitystä, koska jokaiselle myyjälle on joka tilanteessa edullista parantaa kilpailukykyään edelleen organisoimalla ja tehostamalla omistamistaan, tuottamistaan ja myymistään. Järjestelmän yhteiset kilpailukulut kasvavat ostovoiman heiketessä, kunnes tasapainoon päästään vain väistämättä epärealistisiksi muodostuviin voitto-odotuksiin perustuvien sopimusten rikkoutumisen ja siitä johtuvan kriisin kautta.

Ostamiselle vapaassa taloudessa, jossa jokainen yksilö on vapaa valitsemaan kaikkien myyjien kaikista myytävistä tuotteista haluamansa ja vapaa ostamaan sen myyjän pyytämään yleiseen hintaan, tätä ongelmaa ei ole, koska myynnin avulla tapahtuva eriarvoistaminen ja talouden organisoiminen on silloin mahdotonta. Yhtäläinen ostamisen vapaus merkitsee vapautta ohittaa myynnin organisaatio siltä osin kuin se ei palvele ostajan eli tavallisen kuluttajan etua. Siksi ostamiselle vapaat markkinat ovat juuri ne markkinat, joilla näkymätön käsi ohjaa kysynnän ja tarjonnan tasapainoa kuluttajien eli jokaisen ihmisen hyväksi.

Koska markkinatalouksia on kaksi, on myös enemmän tai vähemmän täydelliset myymiselle vapaat markkinat ja enemmän tai vähemmän täydelliset ostamiselle vapaat markkinat riippumatta siitä, kuinka suurta osuutta taloudesta valtiovalta hallitsee ja ohjaa. Tämä on kiintoisa ja tärkeä seuraus edellisestä, sillä tähän asti markkinoiden täydellisyyttä on arvioitu vain suhteessa valtiovaltaan. Sosialismin epäonnistuttua on ajateltu, että vapauttamalla markkinat valtiovaltojen säätelystä kaikkien talous kohenee. Tähän ajattelutapaan perustuvien käytännön toimien tulokset eivät kuitenkaan vastaa odotuksia syystä, että nykyiset markkinat noudattavat keskeisiltä osiltaan vapaan myymisen periaatetta, jolloin niiden vapauttaminen merkitsee myyjien ja tuottajien vallan kasvua ja vastaavasti ostajien ja kuluttajien vapauden kaventumista. Niinpä nykyisten markkinoiden globalisoituessa varallisuuden epätasapaino lisääntyy ja päinvastaisista toiveista huolimatta hallitukset joutuvat enenevässä määrin puuttumaan talouden kulkuun. Samalla valtiovallan rooli muuttuu yhä ristiriitaisemmaksi. Toisaalta hallitus joutuu auttamaan menestyjiä menestymään, jotta sen alueella toimivat yritykset pärjäisivät kilpailussa toisten maiden yrityksiä vastaan; toisaalta se joutuu tukemaan menestymättömien taloutta, jotteivät sosiaaliset ristiriidat kasvaisi liian suuriksi. Pidemmän päälle näin ristiriitaisista tehtävistä suoriutuminen on mahdotonta ja valtiontaloudetkin ajautuvat kriiseihin, joista päästään vasta, kun maailmanmarkkinoiden säännöt on olennaisilta kohdiltaan muutettu ostamiselle vapaiksi.

Kolme omistusoikeutta ja niitä vastaavat markkinat

Kokonaisuuden ymmärtämiseksi on tärkeä huomata, että hyvin yleisellä tasolla käsitettynä kaikki markkinat ovat vapaat. Luonnon asettamia rajoituksia lukuun ottamatta ihmisten toimia eivät rajoita kuin toisten ihmisten toimet, mutta jokaisella on aina vapaus kilpailla vallasta, jolla muiden toimia rajoitetaan. Siten myös diktatuurit ja sosialistiset taloudet ovat vapaan kilpailun ja vapaiden markkinoiden ilmentymiä. Diktatuureja ei kuitenkaan pidetä vapaina yhteiskuntina, jos vapaus ymmärretään vapaudeksi alhaalta päin. Mutta jotta saataisiin alhaalta päin vapaat markkinat, täytyy ylhäältä päin vapaita markkinoita rajoittaa yhteisillä sopimuksilla. Koska taloudessa kilpaillaan omistamisesta, tätä asiaa voidaan tarkastella kysymyksenä erilaisia omistusoikeuksia noudattavista markkinoista.

Alkeellisin omistusoikeus on haltuunotto-oikeus, jonka mukaan talous muodostuu haltuunotolle vapaista markkinoista. Mitä tahansa kukin pystyy valmistamaan, anastamaan ja pitämään itsellään on hänen ja hän voi tehdä sillä mitä haluaa. Tämä on myös vahvin omistusoikeus, koska se saa oikeutuksensa fyysisestä ylivoimasta. Samalla haltuunottomarkkinat ovat vapaimmat mahdolliset siinä mielessä, etteivät niitä rajoita mitkään ihmisten tekemät säännöt. Ryhmässä tämä oikeus muuttuu muotoon: mitä tahansa ryhmä pystyy anastamaan ja omimaan on sen, ja omaisuuden jaosta päätetään yhdessä. Kun ryhmä kasvaa, se organisoituu ja koska omistuskilpailu perustuu vahvemman oikeuteen, organisaatiosta tulee hierarkkista valtaa käyttävä yksikkö, jonka tarkoituksena on haltuunottaa, tuottaa ja jakaa hyödykkeitä kaikkien joukkoon kuuluvien yhteiseksi hyväksi, niin kuin tämä hyvä vahvimpien puolelta määritellään. Haltuunottomarkkinat ovat teoreettinen perusta sosiaaliselle taloudelle, jossa puhtaassa muodossaan ei ole kaupankäyntiä, ei sopimuksia eikä rahaa. Kehittyessään haltuunottomarkkinoiden yksiköt yhdistyvät sosialistisiksi ja imperialistisiksi voimiksi, jotka ratkovat paremmuuttaan sodissa.

Toinen periaatteellinen tapa saada omistusoikeus on kaupankäynti. Paitsi haltuunottaa ihmiset voivat vaihtaa tuotteita. He voivat myös tehdä vaihdantaa koskevia sopimuksia ja he voivat vaihtaa näitä sopimuksia. Näin voidaan myös käydä kauppaa siitä, kuka saa käydä kauppaa ja miten; saadaan kaupankäyntimarkkinat, joilla jokaisella on vapaus käydä kaikenlaista kauppaa kaikkien kanssa ja oikeus omistaa kaiken sen, minkä hän näin pystyy hankkimaan. Hän voi käyttää omistuksiaan niin kuin haluaa paitsi muilta anastamiseen. Kaupankäyntimarkkinat eivät kuitenkaan toteudu ilman yhteistä päätöstä ja lainsäädäntöä, jolla haltuunotto-oikeutta rajoitetaan. Eiväthän vahvemmat tyytyisi kaupankäyntiin, jos olisi luvallista myös ottaa väkisin. Kaupankäyntimarkkinoilla myyjällä on vapaus valita ostaja ja se tekee kauppaoikeuksien kaupan mahdolliseksi. Myyjät myyvät kohdistetusti oikeuksia ja velvollisuuksia, joilla he lisäävät valtaansa kohdistaa oikeuksia ja velvollisuuksia. Tällaisten kauppojen ja sopimusten avulla tuottajat ja kauppiaat organisoituvat erityisiä oikeuksia nauttiviksi yrityksiksi, joihin yhteinen varallisuus keskittyy. Kaupankäyntimarkkinat ovat kapitalistisen talouden perusta, jossa puhtaimmillaan ei ole sosialistista omistusta muttei myöskään yleisiä markkinoita. Kehittyessään kaupankäyntimarkkinoiden yksiköt yhdistyvät monikansallisiksi yrityksiksi, jotka ratkovat paremmuuttaan rahoituksesta käytävissä taisteluissa.

Kolmas ja kehittynein omistusoikeus on markkinaoikeus, jonka mukaan jokaisella on vapaus yleisille eli julkisille markkinoille ja oikeus omistaa kaiken minkä sieltä saa hankittua. Kukin voi tehdä omistuksillaan mitä haluaa paitsi noudattaa kahta ensin mainittua vapautta. Väkisin ottamisen lisäksi yhteisön täytyy rajoittaa kaupankäyntioikeutta kieltämällä myyjän vapaus valita ostaja; eiväthän varakkaammat tyytyisi julkisiin markkinoihin, jos heille kannattavammat yksityiset kaupanteot olisivat sallittuja. Julkisilla markkinoilla kaikilla on sama vapaus myös kaikkiin tuotteita ja hintoja koskeviin tietoihin ja kaikki hinnat on ilmoitettu rahassa, jonka idea on juuri sen yleisessä, kaikille yhtäläisessä arvossa. Julkisilla markkinoilla kukaan ei voi käyttää poliittista tai taloudellista painostusta, koska toisena osapuolena on aina yleinen markkinatilanne, ei hallitus eikä yksityinen yritys. Julkiset markkinat ovat samat kuin ostamiselle vapaat markkinat ja niiden kehittyessä omaisuudet jakautuvat satunnaisen ihmisen kannalta katsoen optimaalisesti.

Kolme omistuksen kohdetta ja niille sopivat markkinat

Edellä kuvatuilla eri omistusoikeuksilla on looginen yhteys kolmeen erilaiseen omistuksen kohteeseen. Näiden suhteiden havaitseminen auttaa ymmärtämään tavan, jolla tieteen ja tekniikan kehitys vaikuttaa siihen, millaiselle omistusoikeudelle perustuvat yhteisöt menestyvät kussakin kehityksen vaiheessa.

Haltuunottomarkkinat, joilla kilpaillaan fyysisestä vallasta anastaa vieraiden yhteisöjen omaisuutta, toimivat parhaiten oloissa, joissa tärkein omistuksen kohde ei menetä arvoaan väkivaltaisessakaan haltuunotossa. Siten näille markkinoille rakentuvat yhteiskunnat ovat menestyksellisiä alkeellisissa oloissa, joissa tärkein omistuksen kohde on maaomaisuus ja maan antimet. Maata on maailmassa tietty määrä eikä se vähene eikä menetä arvoaan ainakaan perinteisin asein käydyissä sodissa. Maanomistuksen ja haltuunotto-oikeuden yhteys puolestaan selittää sen, miksi maanomistus on alkujaan organisoitunut sosiaalisesti, sosialistisesti ja hierarkkisesti. Parhaiten maata voidaan valloittaa ja omistaa järjestyneillä joukoilla, joiden hallinta vaatii sotilaallista kuria ja hierarkkista hallintaa. Haltuunottomarkkinoilla yhteisöt yhdistyvät ja kasvavat kuningaskunniksi, valtioiksi ja imperiumeiksi ja niissä valtaapitävien on edullista antaa erityisiä etuja maanvalloittajille ja maanomistajille, mm. verovapaus aatelisille, jotta heidän joukkonsa pystyisivät kilpailemaan vieraita haltuunottajia vastaan.

Kun tiede ja tekniikka kehittyy, jossain vaiheessa tärkeimmiksi omistuksen kohteiksi tulevat teollisuuden koneet ja tuotteet. Silloin haltuunottomarkkinoilla muodostuneet organisaatiot muuttuvat kokonaisuudelle kannattamattomiksi, koska ne ovat erikoistuneet kilpailemaan maasta, tarvittaessa väkivallalla ja sotimalla. Näiden taitojen käyttö on kuitenkin tässä kehitysvaiheessa epätaloudellista, koska sotimalla ei helposti voiteta koneita ja tehtaita, joita teollisesti tuotetuin asein käydyissä sodissa päinvastoin enimmäkseen tuhotaan. Myös aatelisten erioikeudet ja jyrkän hierarkkinen yhteiskuntarakenne käyvät teolliselle yhteiskunnalle taakaksi, koska ne kuljettavat yhteistä varallisuutta ylöspäin hallinnalliseen ja sotilaalliseen käyttöön, joka ei enää ole kannattavaa. Hierarkkiset valtarakenteet eivät myöskään kannusta ihmisiä sellaiseen oma-aloitteisuuteen ja kekseliäisyyteen, jota teollisuuden kehittäminen vaatii.

Teollisuuden omistuksesta kannattaa kilpailla säännöin, jotka kieltävät väkivallan, eli kaupankäyntimarkkinoilla. Näillä markkinoilla tärkein ase on, edellä esitetyn mukaan, oikeuksia kauppaavaan, organisoivaan kaupankäyntiin perustuva painostusvalta, joka myyjällä on ostajaan nähden. Kilpailun tarkoituksena on voittaa paitsi tehtaita niin tätä painostusvaltaa, koska näin voittajat saavat entistä paremmat mahdollisuudet rikastua edelleen. Kaupankäyntimarkkinoilla valtiovallallakin on oma roolinsa. Se ajaa omaa ja kansansa etua antamalla erityisiä etuja teollisuudelleen, jotta se pystyisi kilpailemaan muiden maiden tuotantoa vastaan. Tällaisia etuja ovat mm. tuotantovälineiden verovapaus poistojen kautta ja tuotannollisten yrityksille, mm. osakeyhtiölle, annetut erioikeudet, joiden tarkoituksena on tehdä pääomien kokoaminen tehtaiden pystyttämiseksi ja tuotannon kasvattamiseksi mahdollisimman kannattavaksi.

Kun tiede ja tekniikka edelleen kehittyy, jossain vaiheessa tärkeimmäksi omistuksen kohteeksi tulee tieto ja informaatio. Silloin kaupankäyntimarkkinoille eli kapitalistisille markkinoille eli myymiselle vapaille markkinoille rakentuneet tavat ja organisaatiot muuttuvat kokonaisuudelle kannattamattomiksi, koska ne ovat erikoistuneet kilpailemaan koneiden ja tehtaiden omistuksesta. Muun muassa osakeyhtiölaitos, tuotannon verotustapa ja myynnin yksinoikeusjärjestelmä kuljettavat tietojen kaupassa tietoja ja varallisuutta keskitetysti ylöspäin aivan kuten tavaroidenkin kaupassa, mutta varallisuus ei enää kulu tehtaisiin ja koneisiin, joita tiedon tuottaminen ei välttämättä kuluta, vaan nollasummakilpailuun, tietojen omistusoikeuksista taisteluun, markkinatietojen hallintaan ja mainontaan. Siten myymiselle vapailla markkinoilla kasvava tietojen tuottaminen palvelee yhä enemmän ylärakennetta ja tietoja käytetään yhä enenevästi taistelussa kilpailevia informaatioita vastaan.

Tiedon omistaminen ja tiedosta hyötyminen on tunnetusti aivan erilaista kuin maan tai tehtaiden omistaminen ja niistä hyötyminen. Maan omistaminen on täydellistä nollasummakilpailua, ainakin sen jälkeen kuin kaikki maat on asutukselle vallattu. Jonkun haltuun ottama maa-alue on aina pois joltakin toiselta. Tehtaiden ja tavaroiden omistaminen ei ole nollasummakilpailua siinä mielessä, että niiden kokonaismäärä olisi rajoitettu, mutta se on sitä tiettyyn kohteeseen nähden: yhdellä tehtaalla tai tavaralla voi olla vain yksi omistaja kerrallaan. Tiedon tietäminen ei ole millään tasolla nollasummakilpailua, koska tiedon luovuttaja pitää luovuttamansa tiedon myös itsellään. Kummatkin voivat hyödyntää samaa tietoa. Tiedon ja tieteen yleisen kehittymisen kannalta asia on jopa niin, että mitä useampi tietää asioita ja mitä enemmän kukin, sitä paremmat mahdollisuudet uuden tiedon tuottamiseen on. Siten tiedon tuottaja saa parhaiten tietoja hyödynnettävikseen, jos hän antaa tietonsa ilmaiseksi kaikille edellyttäen että hän saa myös muiden tuottaman tiedon ilmaiseksi.

Asiaa voidaan valaista tarkastelemalla tiedon vaihtoarvon ja käyttöarvon periaatteellista eroa. Tiedon käyttöarvo on se, mitä varten tietoa ylipäätään arvostetaan. Kun esimerkiksi sydänvikainen henkilö tietää miten kyseinen sairaus parannetaan tai mistä siihen saa ostaa lääkettä, hän hyötyy tiedostaan käyttäessään sitä ja päästessään vaivastaan. Sen sijaan tiedolla ei oikeastaan ole vaihtoarvoa, koska tiedon luovuttaja ei menetä sen käyttöarvoa vaikka antaakin tiedon myös toiselle. Niinpä kun tietoa kaupataan, tiedon myyjä aina parantaa asemaansa ostajaan nähden, koska vaihdannan jälkeen kummallakin on sama tieto käytettävissään mutta myyjällä on entistä enemmän varoja ja ostajalla entistä vähemmän. Siten tiedon kaupassa vaihdannat eivät tasapainoitu vaan sekä tiedot että muu varallisuus kasautuvat yhä enenevästi tiedon tuottajille – kunnes epätasapainon synnyttämä kriisi tasoittaa tilit.

Erityisen voimakasta varallisuuden keskittyminen on kapitalistisilla markkinoilla, koska niillä myyjä voi myydä tietonsa valikoidusti, esim. yksinoikeudella. Se merkitsee sitä, että myyjä voi ”vaihdossa” saada paitsi sen hinnan, joka vastaa tiedon käyttöarvoa ostajalle, myös osan siitä hinnasta, minkä ostaja voittaa sen perusteella, että kyseinen tieto ei ole kilpailijoiden käytettävissä. Esimerkiksi teollisen keksinnön haltija hyötyy paitsi parantuneesta tuotantokyvystään myös parantuneesta kilpailukyvystään niihin nähden, joilla kyseistä keksintöä ei ole käytössään. Tämä suhteellinen etu, joka saavutetaan tiedon käytön rajoittamisella, saattaa olla hyvinkin arvokas, sillä keksintöä omistamattomat kilpailijat voivat kyseisen tiedon puutteessa menettää kokonaan markkinansa. Kapitalistisilla markkinoilla tietojen tuotanto ja tieteet eivät myöskään kehity kaikkia tasapuolisesti hyödyttävästi, sillä kun varallisuus keskittyy tiedon tuottajille, myös tiedon tuottaminen keskittyy ratkomaan varakkaiden ihmisten hyvinvoinnin ja varakkuuden kasvattamisen ongelmia.

Tiedosta kannattaa kilpailla julkisilla, ostamiselle vapailla markkinoilla. Niillä tiedon kauppa jakaa varallisuuden ja tiedot neutraalisti ja kaikille edullisesti. Syitä tähän on kaksi. Ensinnäkin, julkisilla markkinoilla sääntönä on, että myytäviä asioita koskevat omistus-, hinta-, laatu- ja määrätiedot ovat yleistä omaisuutta, joihin kaikilla on vapaa pääsy. Siten tuottajat ja kauppiaat eivät voi säädellä kilpailuasetelmia omaksi hyödykseen antamalla tai myymällä eri tietoja eri markkinaosapuolille. Kun kaikilla on samat tiedot, kaikilla on myös tasapuoliset mahdollisuudet pärjätä kilpailussa. Toiseksi, julkisilla markkinoilla mitään tietoa ei voi myydä vain rajatun joukon hyödynnettäväksi. Se tarkoittaa sitä, että tiedon voi myydä vain niin, että se on julkaisemisensa jälkeen vapaassa käytössä. Silloin sellaisen tiedon tuotanto on kaupallisesti kannattavaa, jonka jonkin yksilön tai yhteisön kannattaa ostaa itselleen siinäkin tapauksessa, että muut voivat hyötyä samasta tiedosta ilmaiseksi. Tyypillisesti tällainen tieto on sellaista, jolla on yhteisesti rakentavaa käyttöarvoa. Esimerkiksi sydänsairauksien vaivaaman yhteisön kannattaa maksaa sydänlääkkeen kehittämisestä vaikka muut saisivat kehityksen tulokset ilmaiseksi. Sen sijaan sellaisen tiedon tuottaminen julkisille markkinoille on kannattamatonta, jonka omistaminen on kannattavaa vain jos muut eivät sitä tiedä. Tyypillisesti tällainen tieto on sellaista, jonka tuloksia käytetään muita vastaan. Kenenkään ei kannata maksaa esimerkiksi aseiden kehittämisestä, jos vastapuoli saa kehitystyön tulokset ilmaiseksi – tai edes hankintahintaan.

Talousjärjestelmien kehitys

Vaikka edellä esitetty teoria talousjärjestelmän kehittymisestä haltuunottomarkkinoista kaupankäyntimarkkinoiksi ja siitä julkisiksi markkinoiksi on periaatteessa selvä ja looginen, käytännössä talousjärjestelmästä toiseen siirtyminen ei ole yksinkertainen tapahtuma.

Käytännön omistuskilpailuja käydään monella tasolla ja myös ristikkäin eri omistuksen lajien välillä. Maailmassa on tälläkin hetkellä aseita hyödyntäviä poliittisia kilpailuja maa-alueiden omistuksesta, tehtaiden hallintaa hyödyntäviä taloudellisia kilpailuja tuotannon omistuksesta ja tietoja hyödyntäviä kilpailuja asioiden ymmärtämisestä. Mutta samalla on käynnissä myös kilpailuja poliittisen hallinnan ja tuotannollisen hallinnan välillä, tuotannollisesti edullisen tiedon ja tieteellisesti pätevän tiedon välillä sekä poliittisesti tarkoituksenmukaisen tiedon ja yleistä ymmärrystä kehittävän tiedon välillä.

Erityisen komplisoiduksi asian tekee se, että kyseisissä kilpailuissa lyhyen ajan painostussuhde ja pitkän tähtäimen kehityssuhde vaikuttavat eri suuntiin. Toisin sanoen, fyysisen vallan haltijan kannattaa ja hän voi painostaa tuotantoa suuntaan, josta on välitöntä hyötyä kyseiselle vallalle muttei niinkään talouden kasvulle. Vastaavasti, tuotannollisen vallan haltijan kannattaa ja hän voi painostaa tiedettä ja tutkimusta suuntaan, josta on hyötyä tuotannolle muttei asioiden yleiselle ymmärtämiselle. Toisaalta, tiede ja tutkimus eli tietojen avulla asioiden ymmärtäminen ja hallitseminen on kokonaisvaltainen, ennalta tuntematon järjestelmä, joka kehittyy sitä paremmin, mitä vähemmän sitä rajoitetaan ja ohjataan johonkin suuntaan. Siten, mitä vähemmän tieteen kehittymistä ohjataan aseellisen hallinnan kannalta tarkoituksenmukaiseen suuntaan, sitä paremmin yleiset tieteet kehittyvät ja sitä edistyneempää tekniikkaa ja myös aseteollisuutta voidaan pitkällä tähtäimellä kehittää. Sen avulla tiedon kehittymiselle vapaampi yhteiskunta voittaa ajan myötä myös aseellisessa kilpailussa fyysiseen painostukseen valtansa perustavat yhteiskunnat. Vastaavasti, mitä vähemmän tieteen kehittymistä ohjataan tuotannollisen ja teollisen kasvun kannalta tarkoituksenmukaiseen suuntaan, sitä paremmin yleiset tieteet kehittyvät ja sitä edistyneempiä taloudellisen yhteistyön malleja voidaan kehittää. Se mahdollistaa myös tehokkaamman tuotannon kehittymisen, ja sen avulla tiedon kululle vapaampi yhteiskunta voittaa ajan myötä myös taloudellisessa kilpailussa tuotannon kasvattamiseen keskittyvät yhteiskunnat.

Kun yhteisen talouden lyhyen tähtäimen ja pitkän tähtäimen edut ovat kuvatulla tavalla ristiriidassa, talouden demokratisoitumisprosessi eli tasa-arvoisempaan järjestelmään siirtyminen ei voi tapahtua tasaisesti, ilman kriisejä, tuotantorakenteiden murtumisia ja ylhäältä ohjattuja käytäntöjä perustelevien oppien häviämisiä.

Murrosvaiheiden kriisit pääsevät kehittymään tuhoisiksi pääasiassa siitä syystä, ettei juuri kenenkään kannata ajoissa poiketa vanhaa järjestelmää ylläpitävistä rutiineistaan. Ihmiset saavat toimeentulonsa olemassa olevan talousjärjestelmän ylläpitämisestä, ei sen rikkomisesta. Vasta kun ristiriidat johtavat siihen, että kansalaisten jokapäiväinen toimeentulo olennaisesti vaikeutuu, aletaan epätaloudellisia etuoikeuksia ja vallan muotoja vastustaa. Mutta silloinkaan muutokseen pyrkijöiden ensisijaisena tavoitteena ei ole järjestelmän demokratisoiminen vaan vanhan vallan vastustaminen uuden vallan avulla, joka ei ole sen demokraattisempi kuin vanhakaan. Tasa-arvon laajentaminen on pitkään käytännössä epärealistista, koska tasa-arvoisella, painostamattomalla kohtelulla ei voida voittaa vielä voimissaan olevaa painostusta. Siksi mahdollisuus demokraattisempaan järjestelmään tulee vasta, kun epätasa-arvoisten voimien välisen kilpailun aiheuttamat tuhot ovat niin suuret, ettei painostus enää tehoa. Lisäksi vaaditaan tieto siitä, kuinka demokraattisempi järjestelmä rakennetaan.

Tässä kehityksessä länsimainen kulttuuri on ollut suunnan näyttäjä. Viime vuosisadan alkuun asti maailmantalouden suuret linjat muotoutuivat eurooppalaisten hallitsemilla haltuunottomarkkinoilla. Taloudet olivat linnanherrojen, kirkkojen, kauppakomppanioiden, kuninkaiden ja valtioiden talouksia, jotka olivat hierarkkisesti ylhäältä omistettuja ja kilpailivat fyysistä voimaa ja sen avulla painostettuja kauppasopimuksia käyttäen uusista maantieteellisistä valloituksista. Valloitukset olivat keskimäärin taloudellisesti kannattavia ja niitä pidettiin myös moraalisesti oikeina. Asiaa perusteltiin mm. sillä, että sotiminen ja siirtomaiden anastaminen on ihmiskunnan kehitystä edistävää, koska tällä tavalla vahvemmat ja siis kehittyneemmät kansakunnat voittavat ja vievät sivistystä eteenpäin. Kun tiede ja tekniikka edistyivät ja kun kaukaisimmatkin maat saatiin mukaan kilpailuun eikä imperialismi enää päässyt laajenemaan kuin omiaan vastaan, syntyi anti-imperialistinen ja antikapitalistinen liike, sosialismi. Samalla imperialististen valtioiden välinen kilpailu kävi yhä kovemmaksi ja kohdistui yhä voimakkaammin toisiin kilpailijamaihin kärjistyen maailmansotiin. Kilpailukustannukset nousivat sananmukaisesti pilviin ja hävittivät epädemokraattisimmat vanhan vallan instituutiot. Maailman talousjärjestelmä tasa-arvoistui siten, että johtavien teollisuusmaiden poliittiset rakenteet vakiintuivat demokratioiksi, mikä merkitsi painopisteen siirtymistä haltuunottomarkkinoista kaupankäyntimarkkinoiksi. Maailmansodat osoittivat lopulta vääräksi sen ajatuksen, että sotimalla kilpaileminen edistää ihmiskunnan kehitystä. Sotia alettiin pitää yleisesti tuomittavina vaikkakin sotivien osapuolten kannalta ymmärrettävinä.

Imperialismin vastainen mutta yhtälailla hierarkkiseen hallintaan perustuva sosialistinen liike kuitenkin vielä voimistui ja laajensi aluettaan muutamiin sodan heikentämiin maihin, mutta laajeneminen loppui aseiden kehittyessä ja sodankäynnin kulujen kasvaessa aivan liian suuriksi mahdollisiin voittoihin verrattuina. Sosialistiset maat joutuivat kilpailemaan kaupankäynnissä, jossa ne olivat tuomitut häviämään. Sosialismin romahtamisen jälkeen kansainvälinen kilpailu on käyty pääasiassa kaupankäyntimarkkinoilla ja paikalliset sodat, joita sinänsä on ollut paljon, eivät enää ole niinkään tähtäneet alueellisiin valloituksiin kuin ovat olleet iskuja ja vastaiskuja kapitalistisen vallan vastustajien ja sen haltijoiden välillä.

Jos nyt ajatellaan tulevaisuutta tästä päivästä eteenpäin, niin analogisesti voidaan päätellä, että kansainvälinen kapitalismi eli kaupankäyntikilpailu on kannattavaa ja nauttii moraalista suosiota niin kauan kuin kasvavalle teollisuustuotannolle löytyy uusia asiakkaita, yhteiset kilpailukustannukset saadaan peitettyä ja myös heikoimpien yksilöiden elintaso nousee. Rajallisessa maailmassa ja rikkaiden ja köyhien kuilun syvetessä on uusien markkinoiden löytyminen kuitenkin yhä vaikeampaa ja kilpailu kiristyy. Vähitellen yritysten kasvu kääntyy pääosin kanssakilpailijoiden menestystä hävittäväksi ja yhteiset kilpailukustannukset kasvavat voittoja suuremmiksi. Tähän joudutaan kun rahoitukseen, mainontaan, omistusjärjestelyihin ja oikeudenkäynteihin kuluu varoja enemmän kuin tuotannosta saadaan tuloja. Samalla syntyy antikapitalistisia liikkeitä. Näin kehitys etenee kohti taloudellisia maailmansotia, jolloin aiemmin menestystä tuonut kilpailumuoto vähitellen, omaa logiikkaansa noudattaen, kenenkään siihen varsinaisesti pyrkimättä muuttuu tuhoavaksi. Ajaudutaan maailmanlaajuisiin kriiseihin, jotka hävittävät vanhaa järjestystä antaen tilaa kapitalismia demokraattisemmalle talousjärjestelmälle.

Demokraattinen talous

Näin päädyttiin kahta tietä samaan tulokseen, demokraattiseen talouteen.

Ensiksi pääteltiin teoreettisesti, että vapaita markkinatalouksia on kaksi ja että ostamiselle vapaat markkinat ovat vähemmän hierarkkiset kuin myymiselle vapaat markkinat ja että tämä ero korostuu informaatiomarkkinoilla. Ostamiselle vapaat markkinat ovat kuitenkin juuri sama asia kuin demokraattinen talous, sillä se perustuu samaan ajatukseen kuin demokraattinen politiikkakin. Sinänsähän demokratia rakentuu periaatteelle, ettei kukaan ole toista arvokkaampi asettamaan yhteisiä päämääriä eikä ohjaamaan muiden kehitystä. Kun tätä periaatetta sovelletaan politiikkaan eli yhteisten sääntöjen tuottamiseen, saadaan tunnetut demokraattisen politiikan tunnusmerkit: vapaa poliittinen toiminta ja tietojenvaihto kaikille avoimella, julkisella torilla sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kyseisistä säännöistä päätettäessä. Aivan sama periaate määrittelee demokraattisen talouden tunnusmerkit. Se tarkoittaa vapaata taloudellista toimintaa ja tietojenvaihtoa kaikille avoimilla julkisilla markkinoilla ja jokaisen tuottajan tuotteisiin nähden yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta, jonka käyttämisellä tuotanto ohjautuu alhaalta päin.

Toiseksi todettiin historiaan viitaten, että kehityksen suuri linja on kulkenut kriisien kautta kohti yhä tasa-arvoisemmin ohjattua taloutta. Siirtyminen maatalousvaltaisesta taloudesta teollistuneeseen yhteiskuntaan ja sosialistisesta hallinnasta kapitalistisiin markkinoihin on edellyttänyt politiikan demokratisoimista eli säätyihin ja poliittisiin asemiin perustuvien taloudellisten etuoikeuksien purkamista; toisin sanoen kansalaisten tasa-arvoistumista poliittisesti talouteen vaikuttavina toimijoina. Tämän kehityksen loogisena jatkeena on kriisien kautta tapahtuva kehitys teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan, mikä edellyttää tuottajien ja kauppiaiden etuoikeuksien purkamista; toisin sanoen kansalaisten tasa-arvoistumista kuluttajina talouteen vaikuttavina toimijoina. Eli juuri samaa asiaa kuin talouden demokratisoiminen.

Kun sekä teoria että käytännön tapahtumat puhuvat demokraattisen kehityksen puolesta, on odotettavissa, että maailmantalouden kehitys johtaa jossakin tulevaisuudessa markkinoiden demokratisoitumiseen, joka siis merkitsee seuraavien ostajien tasa-arvoon perustuvien periaatteiden jonkinasteista käytäntöön saattamista.

  1. Markkinat ovat julkiset. Kaikkia myytäviä asioita koskevat omistus-, hinta-, laatu- ja määrätiedot ovat yhteistä omaisuutta. Se tarkoittaa mm. ettei salaisia kauppoja tehdä, pankkisalaisuudesta luovutaan, nimettömät omistukset puretaan jne.
  2. Kaupanteossa ei syrjitä ketään ostajaa korkeimmilla hinnoilla, rajoitetuilla käyttöoikeuksilla tms. Tämä merkitsee suurta muutosta erityisesti tieteen, taiteen ja keksintöjen kauppaan, sillä yksinoikeuksia ei ole.
  3. Millään yhteisöllä ei ole taloudellisia etuoikeuksia muihin yhteisöihin nähden. Se tarkoittaa, että mm. osakeyhtiötä ei ole. Yrityksen suorittamat ostot ja myynnit jaetaan sen omistajien kesken siinä suhteessa kuin heidän henkilökohtainen osuutensa on ja näitä osuuksia kohdellaan heidän henkilökohtaisina toiminaan.

Kuten ymmärrettävää on, tämä lista ei ole kovin houkutteleva nykyisille yrityksille, jotka yrittävät parantaa taloudellista kilpailukykyään. Se on kuin vaatisi aseita pois sotajoukoilta, jotka yrittävät pärjätä kilpailussa muita sotajoukkoja vastaan. Siksi näitä demokraattisen talouden tunnusmerkkejä ei juuri kukaan esitä tavoitteiksi nykyisessä tilanteessa, joka on käytännössä taloudellista sodankäyntiä, liittolaisten etsimistä ja ostamista ja markkinoiden valtaamista muilta kilpailijoilta. Markkinoiden valtaamista pidetään vielä yleisesti ihmiskunnan hyvinvointia lisäävänä asiana. Ideologiana on: kun jokainen yritys vapaasti kilpailee markkinoista, parhaimmat tuottajat voittavat ja silloin kaikkien hyvinvointi lisääntyy.

Kuitenkin yhä useammat epäilevät nykyisen kehityssuunnan mielekkyyttä. Viime aikoina on syntynyt mitä moninaisin joukko kansanliikkeitä, jotka vastustavat globalisoituvaa kapitalismia. Jotkut liikkeet valitsevat tietyn yksittäisen epäkohdan ja kohdistavat tarmonsa sen poistamiseen; jotkut pyrkivät jonkinlaiseen hajautetun talouden malliin ja jotkut kannattavat maailmanhallitusta, joka keskitetyllä ohjauksella korjaisi markkinoiden puutteita. Nämä pyrkimykset johtavat kuitenkin ongelmiin, joihin kyseisillä liikkeillä ei ole edes teoreettisia ratkaisuja. Miten yksittäisiin epäkohtiin puuttuminen voisi muuttaa kokonaisuuden kehityssuuntaa? Miten paikalliset yksiköt järjestäisivät keskinäisen kauppansa toisia yksiköitä painostamattomaksi? Keistä ja kuinka maailmanhallitus valittaisiin, jotta se osaisi tehdä kaikille edullisia päätöksiä?

Niin kauan kuin nämä kysymykset ovat ratkaisematta, on myös kapitalismin ongelma ratkaisematta riippumatta siitä, kuinka hyvin kyseisiin muutoksiin pyrkivät kansanliikkeet menestyvät. Ja nämä kysymykset ovat ratkaisematta niin kauan kuin myös kriittiset liikkeet toimivat kuin yritykset, organisoituvat mahdollisimman tehokkaasti, valitsevat kenen kanssa kauppoja tekevät ja pitävät omat tietonsa salassa. Muutos voi tapahtua vasta, kun näin syntyneet rakenteet ovat riittävän hajalla ja yleinen asenne alkaa pitää markkinoiden valtaamista yleisesti tuomittavana vaikkakin kunkin kilpailijan näkökulmasta ymmärrettävänä. Silloin voidaan kansainvälisesti sopia ainakin joistakin merkittävistä muutoksista kohti demokraattisempaa maailmantaloutta, joka sallii jokaiselle vapauden omaan vaurastumiseen, mutta jossa omaa vaurastumista ei aikaansaada heikompien painostamisella, ei poliittisella sen enempää kuin taloudellisellakaan.

Kriittiseksi nousee kysymys, milloin teollisen tuotannon ehdoilla rakennetun kapitalistisen talouden rakenteet ovat riittävän hajalla?

Vastaus riippuu yleisen tiedon tason kehityksestä. Aivan kuten poliittiseen demokratiaan voidaan siirtyä pysyvästi vasta, kun valtaosa kansalaisista ymmärtää miksi demokratia on kehittyneempi järjestelmä kuin harvainvalta, niin myös taloudelliseen demokratiaan siirtyminen edellyttää demokraattisen talouden idean ymmärtämisen. Arvohierarkiassa korkeammalla olevat voivat helposti painostaa ja opettaa kansalaiset epädemokraattisten oppien kannattajiksi, mutta tie demokratiaan käy vain omaehtoisen ymmärtämisen kautta.

Tehtävä ei ole helppo; on muistettava että vaadittiin kaksi maailmansotaa ennen kuin maailmaa hallitsevan kulttuurin kansalaiset alkoivat pitää imperialismia ja sotimista kelvottomina keinoina levittää sivistystä. Vaadittiin myös 80 vuoden sosialistinen kokeilu osoittamaan, ettei pelkkä huonon vallan vastustaminen ja korvaaminen hyvällä vallalla riitä. Vain todellinen demokratisoituminen vie kehitystä eteenpäin.

Demokratia ei ole edistysaskel harvainvaltaan nähden siitä syystä, että demokraattinen yhteiskunta olisi tehokkaampi saavuttamaan oikeaksi tiedetyn päämäärän, vaan siksi, ettei se määrittele sellaista. Demokratia ei myöskään ole harvainvaltaa parempi siitä syystä, että enemmistö tietäisi yhteisen hyvän, vaan siksi, ettei vähemmistökään sitä tiedä. Mutta määritellessään sen tavan, jolla mahdollisimman moni pääsee vaikuttamaan siihen, millaiseksi maailma muodostuu, demokratia on kehittyvin poliittinen järjestelmä ja demokraattinen talous kehittyvin talous.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s