Liberalismista

2000. Kritisoin Kari Saastamoisen ja Risto Harisalon Tieteessä tapahtuu lehdessä esittämiä ajatuksia liberalismista — ilmeisesti liiaksikin, sillä mielipidettä ei julkaistu.

Kun sekä Kari Saastamoinen (Tieteessä tapahtuu 7/99) että Risto Harisalo (Tieteessä tapahtuu 1/00) esittävät liberalismin tulevaisuudesta kysymyksiä, joihin olen löytänyt mielestäni harkinnan arvoisia vastauksia, haluaisin tässä esittää ajatukseni myös laajemmin arvioitaviksi.

Lähtökohdaksi sopii hyvin Kari Saastamoisen käsitys, ettei ole mahdollista luoda liberalistista moraalista yhteisöä, jossa kaikki kansalaiset jakavat samat oikeudenmukaisuutta koskevat näkemykset ja jossa jokaisen kansalaisen vapaudet ovat ristiriidattomia muiden vapauksien kanssa. Aina on tyydyttävä kompromisseihin, mutta nyt on Saastamoisen sanoin kysyttävä, ”millaisia kompromisseja voidaan pitää reiluina ja millaisia institutionaalisia järjestelyjä tällaisten kompromissien syntyminen edellyttäisi”.

Onnistuneen kompromissin edellytys on varmaankin reiluus, mutta reiluuden edellytys on tietoisuus siitä, mistä asioista kompromissia ollaan tekemässä. Jos kompromissi tehdään vaihtoehtojen välillä, jotka jo sinänsä ovat kompromisseja, tulos ei yleensä ole tyydyttävä. Se on kuin yrittäisi sekoittaa epämääräisesti murretuista väreistä jotain kirkasta ja kaunista. Jokainen vesiväreillä puuhasteleva alakoululainenkin tietää, ettei se ole mahdollista.

Alkeellisuudestaan huolimatta tämä vertaus kuvastaa mielestäni osuvasti nykyistä talousideologista keskustelua. Jotain entistä kauniimpaa ”kolmatta tietä” etsitään epätoivoisesti ympäri maailmaa ehdottamalla uusia sekoituksia ”vapaasta markkinataloudesta” ja ”sosiaalisesta ohjauksesta”, mutta tulokset ovat yhtä tyhjän kanssa, koska se, mikä nykyisin ymmärretään ”vapaaksi markkinataloudeksi” on jo harmaa kompromissi puhtaan markkinatalouden ja erityisten taloudellisten intressien välillä.

Onnistunut kompromissi vaatii siis puhtaan, ideaalin markkinatalouden määrittelyn, jotta tiedetään, mistä ollaan luopumassa ja miksi. Kiintoisaa onkin todeta, kuinka puutteellisesti tämä liberalistisen talouden keskeinen käsite on tähän mennessä määritelty. Markkinatalouden isä, Adam Smith selitti, että markkinatalouden edut perustuvat yksilöiden taloudellisiin vapauksiin ja vastuisiin ja että valtiovallat ja etuoikeuksia nauttivat suuryritykset niitä suuresti rajoittavat, mutta ei hän mitään sen tarkempaa määritellyt. Liberalismin suuri nimi, John Stuart Mill kannatti vapaata kauppaa yksilöllisen vapauden ilmentymänä, johon yhteiskunnan tulee puuttua vain jos käytetään vilppiä, petosta tai väkivaltaa, mutta ei hän kertonut muista mahdollisista keinoista manipuloida markkinoita. Nykyiset taloustieteilijät eivät hekään puhu puhtaasta tai ideaalista markkinataloudesta vaan täydellisestä kilpailusta, jolla tarkoitetaan vapaata kaupankäyntiä markkinoilla, joilla yrityksiä on paljon ja ne tuottavat samanlaisia tuotteita, niin ettei mikään yritys voi vaikuttaa tuotteiden hintoihin. Tämä määrittely lähtee taloustieteen omasta tarpeesta eikä se sovellu yhteiskuntafilosofiaan, koska siinä yksilö on korvattu yrityksellä selittämättä, miksi näin pitäisi tehdä. Eikä nykyisillä yhteiskuntafilosofeilla näytä olevan asiasta sen selvempää käsitystä.

Ellei parempaa esitystä ole, määritellään ideaali markkinatalous taloudeksi, jossa vaihdanta tapahtuu vapaaehtoisilla kaupoilla toimijoiden ollessa yksilöitä, joilla jokaisella on yhtäläinen vapaus niin myydä omia tuotteitaan kuin ostaa muiden tuotteita. Ideaaleilla markkinoilla ei siis ole kollektiivista tahtoa eikä moraalia, ei valtiovaltoja eikä ammattiyhdistyksiä muttei myöskään osakeyhtiöitä eikä yksinmyyntipiirejä. Näin tulee myös taloudellisen liberalismin ideaali määriteltyä.

Jotta jokaisella olisi sama vapaus myydä tuotteitaan, ketkään eivät saa ohjata markkinoita niin, että myymisiä tai myyjiä luokitellaan ja joitakin luokkia suositaan. Ja jotta jokaisella olisi sama vapaus ostaa toistensa tuotteita, myyjät eivät saa ohjata markkinoita niin, että tuotteiden laatu- ja hintatietoja annetaan vain joillekin tai että toisille myydään eri hintaan kuin toisille. Näiden ehtojen lisäksi on tietenkin vielä se ehto, ettei kyseistä tilannetta saa muuttaa, koska silloin markkinat eivät enää olisi ideaalit. Toisin sanoen, näillä vapauksilla ei saa käydä kauppaa, esimerkiksi myymällä yksinoikeuksia, eikä niitä saa rajoittaa sopimuksilla, esimerkiksi muodostamalla ryhmittymiä, joissa noudatetaan toisia sääntöjä.

On tietysti monia syitä siihen, miksi ideaali markkinatalous on käytännössä mahdoton. Mutta juuri nämä syyt on selvitettävä, kun etsitään markkinatalouden ja yhteiskunnallisen ohjauksen välistä reilua kompromissia.

Vertailukohdaksi on hyvä ottaa ideaali kapitalistinen talous, jolla tarkoitan sellaista markkinataloutta, joka kapitalistisen tulkinnan mukaan on vapainta mahdollista markkinataloutta – mutta joka sekin eroaa nykyisestä reaalitaloudesta, jossa valtiovallat puuttuvat monella tavalla markkinoihin. Ideaali kapitalismi eroaa ideaalista markkinataloudesta lähinnä kahdella tavalla. Kun ideaalin markkinatalouden ainoa toimintayksikkö on yksilö, kapitalismissa tärkein yksikkö on yritys – jonka sisällä ei siis noudateta markkina- vaan ohjaustaloutta. Ja kun ideaalissa markkinataloudessa kaupan vapaus ymmärretään alhaalta päin ostajien vapautena tietää kaikki tuotteet ja hinnat ja ostaa kaikkia tuotteita samalla hinnalla kuin muutkin, niin ideaalissa kapitalismissa kaupan vapaus ymmärretään ylhäältä päin myyjien vapautena antaa tietoja tuotteista ja hinnoista vain siinä määrin kuin he haluavat ja myydä tuotteitaan eri hinnoilla eri ostajille, jos se on heille edullista. Kyse on siis päinvastaisista vapauksista, joten ideaali liberalistinen markkinatalous on tavallaan aivan eri suunnassa kuin ideaali kapitalismi.

Nyt voidaan kysyä, miksi reaalitalous on tänään sekoitus yhteiskunnallista ohjausta ja ideaalia kapitalismia eikä ideaalia markkinataloutta. Samalla tulee käsiteltyä myös Risto Harisalon tärkeänä pitämä kysymys ”Miksi kollektiiviset ja totalitaariset aatteet vetoavat niin voimakkaasti ihmisiin?”

Vastaus on ihmisten luontaisessa pyrkimyksessä omistamiseen, liittoutumiseen ja valtaan. Ideaalit markkinat ovat ideaalit erityisesti siinä mielessä, että ne ovat vallattomat; kukaan ei pakota eikä painosta ketään, koska markkinat muodostuvat vapaasta kaupasta vapaiden yksilöiden välillä. Kuka tahansa voi kuitenkin rikkoa tämän ideaalin vaikkapa vain varastamalla naapuriltaan. Eikä tämä naapuri voi sitä estää, ellei hän liittoudu toisten kanssa varasta vastaan. Mutta tässäkin tapauksessa idylli särkyy, koska liittoutuma on jo suhde, jossa noudatetaan eri sääntöjä kuin ideaaleilla markkinoilla. Näin muodostuu heimoja, rosvoperheitä, kuningaskuntia, kauppakomppanioita, ammattikuntia, valtiovaltoja jne. toisaalta estämään ettei kukaan tule varastamaan heiltä, toisaalta varastamaan muilta. Ja tämän kehityksen väistämätön suuntaus on kohti yhä suurempia yksiköitä, koska kyse on vallasta, jossa suurempi ja vahvempi voittaa.

Tämän kummempaa selitystä suurten joukkojen kannatus ei vaadi. Ja tästä syystä myös kapitalistinen, yritysten ja myyjien ohjausvaltaan perustuva talous on voimakkaampi vastapuoli valtiovaltojen ohjaamalle taloudelle kuin vallaton ideaali markkinatalous. Totalitaariset aatteet ovat sitten erilaisia selityksiä sille, miksi juuri meidän uskomme ja voimamme tulisi kasvaa niin suureksi ja mahtavaksi, että se voittaisi kaikki varkaat ja ikuinen rauha vallitsisi – varsin inhimillinen toive siis. Näin selittivät fasistit ja näin selittivät kommunistit mutta näin selittävät myös ”uusliberalistiset” kapitalistit. Hekin perustelevat valtaansa muunmuassa sillä, että kun nykyinen markkinatalous eli kapitalismi voittaa, niin päästään kaikesta siitä varastamisesta ja alistamisesta, jota erilaiset poliittiset elimet toteuttavat – mutta eivät kapitalistit tietenkään kerro, miten päästään siitä varastamisesta ja alistamisesta, josta ja jolla tämä talousjärjestelmä palkitsee kannattajansa.

Mutta miksei maailma sitten muodostu vain tosiaan vastaan taistelevista, yhä kasvavista joukoista? Miksi meille kuitenkin on syntynyt demokraattisia valtioita, jotka käyvät kauppaa keskenään edes jollain tavalla tasapuolisin säännöin, ja miksi kapitalistinen markkinatalous on sittenkin voittanut vallankäytöltään vahvemman sosialistisen talouden?

Vastaus on tietenkin se, ettei talous ole pelkkää nollasummakilpailua, jossa varastaminen on paras strategia. Talous on ensisijassa tuotantoa, jossa työnjako ja yhteistyö on arvokasta, ja vieläpä sitä arvokkaampaa mitä kehittyneemmästä tuotannosta on kyse. Siten sellaistenkin joukkojen, jotka toisaalta pyrkivät varastamaan toisiltaan, kannattaa toisaalta myös olla vakaissa kauppasuhteissa keskenään. Ja kauppasuhteet edellyttävät niin tasapuolisia sääntöjä, että ne hyödyttävät myös heikompaa osapuolta. Siis, mitä kehittyneempää tuotanto on, sitä laajempia ja myös tasapuolisempia eli ideaaleja markkinoita lähempänä olevia kaupan sääntöjä kaikkien kannattaa noudattaa.

Muutama sata vuotta sitten oli oikein ja kristillistä, että hallitsijoilla oli vapaus myydä etuoikeuksia kauppakomppanioille, että lääninherroilla oli vapaus verottaa talonpoikiaan, että liikemiehillä oli vapaus käydä kauppaa orjilla ja että kaivoksenomistajilla oli vapaus ostaa neljätoistatuntisia työpäiviä lapsilta. Nykyinen talous valtiovaltoineen, sosiaaliohjelmineen, osakeyhtiöineen ja myyjien oikeuksineen syntyi vaikeassa prosessissa tällaisen talouden ja Smithin ja Millin hahmotteleman liberalistisen talouden kompromissina, minkä kompromissin teki mahdolliseksi ja välttämättömäksi teollisuustuotannon voimakas kehittyminen.

Kun tänään eletään monella tavalla hämmentävää aikaa, kyseessä on periaatteessa sama ilmiö ja samat vaikeudet. Tietotekniikan nopea kehittyminen on johtamassa ratkaisemattomiin ristiriitoihin kapitalististen vapauksien ja yhteisten etujen välillä. Ne valtavat voitot, jotka tietotekniikan kehitys mahdollistaa osakeyhtiömuotoiselle yrittämiselle ja kaupallisille yksinoikeuksille, kasvattavat rikkaiden ja köyhien välisen kuilun niin suureksi, että näiden väliset kauppasuhteet katkeavat ja korvautuvat varastamissuhteilla. Toisaalta tietotekniikan kehitys vaikeuttaa erityisesti tietojen yksinoikeuksilla käytävää kauppaa, koska ne samat välineet, jotka mahdollistavat tiedon tehokkaan ja nopean jakelun, mahdollistavat myös kaupan yksinoikeuksien murtamisen. Tästä seuraava rikkaiden ja varkaiden välinen taistelu kuluttaa yhteisiä voimavaroja ja suuntaa ihmisten moraalin ja energian yhä voimakkaammin toisia ja toisenlaisia vastaan – ja kaikki tavallaan turhan takia, vain ideologisista syistä; puhtaassa, ideologiattomassa markkinataloudessahan ei käydä kauppaa osakeyhtiöillä sen enempää kuin yksinoikeuksillakaan.

Niin että kun nykyiset sosiaaliset ristiriidat voimistuvat, luonnon kuormitus kasvaa, odotusten kuplat puhkeavat ja rahat loppuvat, liberalismi on taas kaivettava esiin, puhdistettava ja kiillotettava, jotta sen oikea olemus paremmin näkyy. Ja uusi reilu kompromissi on tehtävä aggressiivisen kapitalistisen markkinatalouden ja rauhallisen ideaalisen markkinatalouden välille.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s