Demokraattinen yhteiskunta

2003. Laaja ja perusteellinen kirjoitus, jossa käsitellään käsitellään kahta tämän ajan keskeistä yhteiskunnallista ongelmaa: rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä ja luonnon ylikuormittumista.

Tässä kirjoituksessa käsitellään kahta tämän ajan keskeistä yhteiskunnallista ongelmaa: rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä ja luonnon ylikuormittumista. Miten nämä ongelmat globaalissa kapitalismissa aiheutuvat ja miten niitä voidaan lieventää lisäämättä maailmantalouden keskitettyä, sosialistista ohjausta.

Kyseessä ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin parempi perehtyminen asiaan, joka tähän asti on ollut puutteellisesti ymmärretty nimittäin tasa-arvon olemukseen ja siihen, mitä se merkitsee toisaalta poliittisen demokratian ja toisaalta markkinatalouden määrittelylle. Kun tämä ydinkysymys ymmärretään oikein, saadaan teoria demokraattisesta yhteiskunnasta, jossa yhteiskunnallisten vaikutussuhteiden oppimisprosessi on nykyistä nopeampi.

Ongelma

Rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syveneminen

Rikkaiden ja köyhien välisen kuilun olemassaolo ja merkitys on tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa aivan keskeinen kysymys. Tarvitaanko sitä talouden kasvattamiseen, onko se uhka rauhalle, onko se eettisesti väärin? Näihin kysymyksiin suhtautuminen vaihtelee riippuen siitä, katsotaanko asiaa kapitalistisesta, sosialistisesta tai tämän kirjoituksen määrittelemästä näkökulmasta.
Kunnon kapitalistin mielestä rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ei sinänsä ole ongelma. Kuilun syvyys saattaa olla jopa hyvä asia, jos se on merkki siitä, että taloudelliset resurssit kohdistuvat paremmin niille, jotka parhaiten edistävät tieteellistä ja teknistä kehitystä ja sitä kautta talouden kasvua. Kapitalistin näkökulmasta talouden tarkoituksena ei ole huolehtia jokaisen hyvinvoinnista vaan lisätä tuotannon tehokkuutta ja määrää. Se poikii sitten myöhemmin toimeentuloa ja onnellisuutta kaikille tai ainakin niille, jotka sen ansaitsevat. Siksi kenenkään ei pitäisi kyseistä kuilua väkipakoin kaventaa tai sitä eettisesti arvostella.

Tämän ajattelutavan heikkoutena on se, ettei siitä käy ilmi, missä vaiheessa ja miten tieteellistekninen kehitys sitten alkaa tuottaa toimeentuloa kaikille tai onnellisuutta edes tehostajien etujoukolle, joka sitä varmasti ansaitsisi. Eikö näin olisi pitänyt jo tapahtua? Jos asia riippuu talouden kasvusta, eikö jokaisen maailman kansalaisen pitäisi tänään olla kymmenen kertaa paremmin toimeentuleva ja onnellisempi kuin esivanhempansa sata vuotta sitten? Tähän kapitalistit tarjoavat kahdenlaista vastausta.

Toisen mukaan köyhyyttä on edelleenkin niin paljon, koska kaikki eivät ansaitse parempaa. Jotkut ovat laiskoja, tyhmiä tai muuten vaan kyvyttömiä kehittämään taloutta ja siitä syystä he myöskin pysyvät köyhinä. Tämä selitys olisi harkinnan arvoinen, jos luontaista laiskuutta ja tyhmyyttä voitaisiin mitata ja osoittaa, että ahkerista ja viisaista tulee rikkaita ja laiskat ja tyhmät pysyvät köyhinä. Tällaisia tuloksia ei kuitenkaan ole odotettavissa; ihmetystä herättäisi esimerkiksi se, kuinka vähän luontaisesti ahkeria ja viisaita on Pohjois-Koreassa verrattuna siihen, kuinka paljon heitä on Etelä-Koreassa.

Kun laiskuusselityksessä on selviä puutteita, kapitalistit tukeutuvat toiseen selitykseen. Sen mukaan varsinaisena ongelmana on politiikkojen puuttuminen talouden kulkuun. Köyhyyden syynä ovat itsekkäät ja korruptoituneet vallanpitäjät, jotka ohjaavat kansojen varallisuutta omiin taskuihinsa. Tämä on kiistämätön ja paha epäkohta. Sen osoittaminen ei kuitenkaan ole hedelmällinen tapa lähestyä ongelmaa ellei samalla esitetä edes teoreettista keinoa, jolla itsekkäät vallanpitäjät voitaisiin vaihtaa vähemmän itsekkäisiin. Vallankaappauksia ja sotia on kyllä ehdotettu ja käytetty, mutta tulosten perusteella kyseisiä keinoja ei voida suositella. Vielä ongelmallisempaa on se, ettei köyhimpien asema näytä aina parantuneen niissäkään maissa, joissa itsekkäiden poliitikkojen valtaa on siirtynyt ylikansallisille yhtiöille, kuten talouden globalisoitumisen myötä on monin paikoin käynyt.

Köyhyyden ongelman suhteen kapitalistinen teoria on pahoissa vaikeuksissa. Kun teorian selitykset eivät vastaa käytännön kokemuksia, siihen perustuva toiminta on todellisuudessa ideologisen uskon varassa: kun vain jaksatte uskoa kapitalismiin, niin joskus taivas aukeaa ja rikkaat ja köyhät vaurastuvat sovussa keskenään. Monilta usko alkaa kuitenkin loppua.

Sosialistinen tapa selittää yhteiskuntaa ja taloutta on ainakin yhtä epätoivoisessa tilanteessa. Sosialistit pitävät rikkaiden ja köyhien eriarvoisuutta selvänä ongelmana ja uhkana maailmanrauhalle, mutta ratkaisua eivät hekään ole siihen löytäneet. Joidenkin mielestä varsinainen ongelma piilee paikallisissa tuotantosuhteissa, työnantajan ja työntekijän periaatteellisessa epätasa-arvossa. Jos työntekijät omistaisivat tuotantovälineet ja niiden hallinto olisi demokraattisesti järjestetty, tuotannosta saadut tulot jakautuisivat tasaisemmin. Tämä on harkinnan arvoinen ajatus ja tällaisia yrityksiä ja yhteisöjä onkin sinne tänne perustettu, mahtavimpana niistä Neuvostoliitto. Sosialismissa kaikki ei kuitenkaan suju suunnitellusti. Ensimmäinen ongelma on, että tällaisen yritystoiminnan pystyttäminen edellyttää pääomia, jotka on tavalla tai toisella, painostaen tai väkipakolla otettava niiden kapitalistisilta omistajilta, jotka tämän ajatuksen mukaan ovat kurjuuden aiheuttajia. Tällaiset toimet eivät kuitenkaan ole omiaan edistämään rauhaa, pikemminkin päinvastoin. Toinen ongelma on, että kilpailussa muita yrityksiä vastaan sosialistiset yritykset eivät yleensä kauaa menesty. Niiden työntekijät jäävät huonosti palkatuiksi tai joutuvat työttömiksi eivätkä omalta osaltaan kavenna maailmanlaajuista kuilua köyhien ja rikkaiden välillä.

Tästä ja muista syistä useimpien sosialistien mielestä tuotantovälineitä ei yleensä kannata ottaa työläisten haltuun, mutta tuotantoa voidaan verottaa ja köyhiä voidaan verovaroin tukea. Verotuslinja onkin ollut kehittyneimmissä maissa laajasti käytössä ja aina näihin päiviin asti kohtalaisin tuloksin. Viimeaikainen talouden globalisoituminen on kuitenkin kasannut ongelmia verotuksen ylle. Kun verotus on kansallista mutta yritysten välinen kilpailu kansainvälistä, kilpailun koveneminen kasvattaa painetta verojen laskuun, jolloin on yhä vaikeampaa löytää varoja heikompien auttamiseen.

Ratkaisuna voisi olla kansainvälinen verotus, mutta sellaisen aikaansaamiselle on pahoja esteitä. Verotus on pakkoon perustuvaa varojen siirtoa, joka onnistuu vain suvereenin sopimusyhteisön toimittamana. Kyseeseen tulisi jonkinlainen maailmanhallitus, mutta sellaisen tarkoituksen ja toiminnan loogista yhteyttä ei toistaiseksi ole edes teoriassa ratkaistu. Ei myöskään ole ilmennyt mitään sellaista uutta tietoa, jonka perusteella voitaisiin odottaa, että jokin uusi yritys maailman taloudellisten resurssien keskitetyksi ohjaamiseksi olisi sen onnistuneempi kuin aikaisemmatkaan. Ja siitä syystä ne, jotka sellaisen muodostamiseen pystyisivät eli maailman vahvat poliittiset voimat, kannattavat nykyisin kapitalistista taloutta eivätkä sosialistista.

Tässä kirjoituksessa pidetään rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä vaikeana ongelmana, joka vain pahenee niin kauan kuin taloutta hoidetaan kapitalismi-sosialismi vastakkainasetteluun perustuvilla ajatuksilla. Kun rikkaat pitävät kiinni kapitalismista, koska sosialismi on vielä huonompi vaihtoehto, ja köyhät pitävät kiinni sosialismista, koska eivät tiedä kapitalismille muutakaan vaihtoehtoa, näiden oppien teoreettiset virheet muuttuvat yhä pahemmiksi käytännön ongelmiksi. Kun tulevaisuus näyttää parhaidenkin tunnettujen vaikutussuhteiden valossa vaihtoehdottomalta ja toivottomalta, tehdään mitä vaan, jotta jotain tapahtuisi. Kun ei tiedetä, miten rakennetaan, rikotaan. Kun ei tiedetä, miten edistettäisiin rauhaa, kiihdytetään sotaa.

Tässä kirjoituksessa ongelma ymmärretään ensisijassa eettiseksi. Ei sillä tavalla, että kapitalistit tai sosialistit toimisivat sinänsä epäeettisesti; keskimäärin he toimivat tämän päivän yhteiskunnallisessa järjestelmässä niin hyvin kuin ihmiset yleensäkin. Ongelmana on, että kapitalismi ja sosialismi ovat sinänsä epäeettisiä järjestelmiä, jotka perustuvat ajatukseen, että elämä on pääasiassa kilpailua; että vahvemman voitto on ihmiskunnan voitto; että heikkoja alistamalla ja ”pahuutta” tuhoamalla viedään kehitystä eteenpäin. Tänään eettisyyden on kohdistuttava eettisemmän yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen, jossa globaali yhteistyö on palkitsevampaa kuin kilpailu talouden globaalista hallinnasta.

Luonnon ylikuormittuminen

Luonnon ylikuormittuminen ja tärveltyminen on toinen ongelma, johon jokaisen on tänään jokin kanta otettava. Suhtautuminen tähän kysymykseen on pitkälti samanlaista kuin köyhyyteenkin. Kapitalistien mielestä saastuminen johtuu ihmisten tyhmyydestä ja liiallisesta poliittisesta säätelystä. Sosialistien mielestä luonnon kuormittuminen aiheutuu vääristyneistä tuotantosuhteista ja kapitalistien ahneudesta. Tämän kirjoituksen mukaan se johtuu sekä kapitalismia että sosialismia yhdistävästä kasvuideologiasta.
Kapitalistisen ehdotuksen mukaan luonto on saatettava yksityisomistuksen ja kaupankäynnin piiriin, jolloin markkinamekanismi hoitaa sen, ettei sitä ylikuormiteta. Luonto on tuotantoväline ja koska kenenkään ei kannata kohdella huonosti omaa tuotantovälinettään, yksityisomistuksessa luonnon pitäisi pysyä terveenä. Siltä osin kuin sitä käytetään ja kulutetaan, vapaat markkinat kohdistavat kuormituksen optimaalisesti. Tämä on looginen ajatus, mutta pari vakavaa ongelmaa siihen liittyy. Ensinnäkin, ei ole mitään taloudellista sääntöä, jolla luontoa eli maata, vettä ja ilmaa eläimineen ja kasveineen omistetaan yksityisesti. Ne on ensin asein vallattava ja poliittisesti hallittava, mikä erityisesti veden ja ilman kohdalla on vaikea tehtävä. Ei myöskään ole tiedossa keinoa, jolla poliittisesti hallitut omistukset optimaalisesti, tai aina edes siedettävästi, muutetaan yksityisiksi. Toiseksi, niillä luonnon antimilla, jotka jo ovat yksityisesti omistettuja, ei suinkaan käydä vapaata markkinakauppaa vaan kapitalistista kauppaa, joka on varsin kaukana siitä. Kuten myöhemmin tulen osoittamaan, kapitalististen markkinoiden säännöt eivät ole talouden kasvun suhteen neutraalit vaan suosivat kasvua ja siitä syystä ne myös johtavat siihen, että luontoa kuormitetaan ja tuhlataan enemmän kuin yhteisen hyvän kannalta on perusteltua.

Sosialistinen ratkaisu on saattaa maat, meret ja ilmat poliittisen kontrollin kohteeksi. Tällekin kannalle on omat perustelunsa. Kun kapitalistiset markkinat eivät toimi toivotulla tavalla, niitä on jollain tavalla ohjattava. Suoja-alueet, saasteverot ja luonnonvarojen kierrättämiset ovat usein tarpeen, mutta usein ne vain kierrättävät ongelmatkin toisaalle. Ohjausta on mahdotonta tehdä neutraalisti ja kaikkea kuormitusta koskevaksi. Siten kukin ohjaus vain aikaansaa jonkin taloudellisen toiminnan toista kannattamattomammaksi. Silloin kannattavammaksi tullut toiminta lisääntyy ja se saattaa osoittautua yhtä kuluttavaksi. Poliittisesti aikaansaatava ohjaaminen byrokratioineen vaatii sekin oman kulutuksensa. Vielä on todettava se vaikeus, mikä liittyy kansainvälisiin luonnonsuojelusopimuksiin. Koska taloudellinen kilpailu on niin kovaa ja eri mailla on erilaiset tuotantorakenteet ja luonnonvarat, on kovin työlästä päästä sellaisiin sopimuksiin, jotka olisivat tasapuolisia kaikille. Jos siihen pyritään, sopimusten teho vesittyy helposti niiden monimutkaisuuteen ja kierrettävyyteen. Jos taas tyydytään vähempään tasapuolisuuteen, sopimukset joudutaan tekemään vahvempien talouksien ehdoilla, jotka eniten hyötyvät luonnon käytöstä, mikä myös helposti vesittää sopimusten tehon.

Niinpä, jos katsotaan missä ja millä intensiteetillä luontoa käytännössä tuhotaan, asialla ei näytä olevan juurikaan tekemistä sen kanssa, noudatetaanko siellä hyvin poliittisesti ohjattua taloutta vai saavatko yritykset toimia alueella kuinkakin vapaasti. Pikemminkin näyttää siltä, että siellä missä on köyhyyttä, siellä luontoakaan ei ole varaa suojella ja sieltä luonnon antimet halvalla ja ilman poliittisia esteitä päätyvät rikkaiden hyödynnettäviksi. Siten tämä ongelma palautuu suurelta osaltaan rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ongelmaan. Mitä syvempi tämä kuilu on, sitä kovempaa on kilpailu vallasta ja rikkauksista ja sitä pienempi paino luonnon hyvinvoinnille voidaan antaa. Silloin kun kilpailu kehittyy terroriksi ja sodaksi asti, kukaan ei enää ajattele luontoa vaan vain oman puolen voittoa, vaikka koko luonto tuhoutuisi.

Tieteenfilosofinen ongelma

Edellisen perusteella sekä köyhyyden että luonnon tärveltymisen perimmäinen ongelma on siinä, että nykyiset yhteiskunnalliset teoriat ja niiden suosittelemat ratkaisumallit eivät enää toimi. Opillisesti on tavallaan ajauduttu takaisin tilanteeseen, jossa oltiin 1700-luvun lopulla, Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin, jolloin Thomas Jefferson kumppaneineen laati ensimmäisen demokraattisen valtiosäännön Amerikan mantereella ja Adam Smith esitti Euroopassa ajatuksensa markkinoiden näkymättömästä kädestä. Ymmärrettiinkö silloin demokratian idea oikein ja täydellisesti? Entä markkinatalouden idea? Miksi silloin määriteltyä demokratiaa pidetään edelleen kaikkein demokraattisimpana yhteiskuntajärjestelmänä, ainoana vaihtoehtonaan epädemokratia keskustelun rajoittuessa siihen, miten enemmistödemokratiaa voitaisiin kehittää? Ja miksi markkinataloutta, niin kuin sitä on perinteisesti tulkittu, pidetään edelleen kaikkein vapaampana taloutena vastakohtanaan valtiovallan ohjaama talous keskustelun rajoittuessa siihen, missä kohdin ja määrin hallitusten olisi markkinoita säädeltävä?
Miksi demokratian ja markkinatalouden periaatteiden syvempää analysointia ei ole pidetty suotavana, ei tieteellisesti kiinnostavana, eikä ehkä edes mahdollisena?

Siksi, että suhtautumisessa näihin perustaviin kysymyksiin on tieteenfilosofisesti ajauduttu tavallaan vielä Jeffersonia ja Smithiäkin varhaisempaan aikaan aina 1600-luvun alkuun, jolloin paavi ja Galileo Galilei kiistelivät siitä, kiertääkö aurinko Maata vai päinvastoin. Silloisen tiedeyhteisön korkea auktoriteetti, katolinen kirkko, katsoi, ettei siinäkään tapauksessa, että uusi teoria selittää paremmin todellisuutta, ole soveliasta kiistää asiaa, joka on jo todistettu oikeaksi, joka noudattaa pyhien Isien antamaa pyhän tekstin tulkintaa ja joka on jo vuosisatojen ajan riittänyt ihmisille. Tänään uskonnon institutionaaliset ”realiteetit” eivät enää ohjaa luonnontieteiden kehitystä, mutta yhteiskuntatieteet ovat edelleen ideologisessa ohjauksessa: politiikan ja talouden institutionaaliset ”realiteetit” ohjaavat yhteiskuntatieteitä yhtä tehokkaasti kuin kirkko aikanaan. Tosin ohjaus ei tapahdu tieten tahtoen, ei kielloilla eikä käskyillä vaan olemassa olevan käytännön ja sen tutkimuksen välisen sidoksen kautta. On pidetty tarpeellisena tutkia vain sitä todellisuutta, joka on muodostunut niille uskomuksille, että oikea demokratia ja oikea markkinatalous ovat jo kirjoituksista tunnetut. Vastaavasti kuin paavin oppineet pitivät tarpeellisena tutkia vain sitä todellisuutta ja niitä kirjoituksia, jotka oikea usko jumalaan oli aikojen kuluessa kehittänyt. Muita, teoreettisia realiteetteja ei ole pidetty soveliaana tutkia, ei silloin eikä nyt. Saatettaisiinhan joutua kiistämään asioita, jotka on jo todistettu oikeiksi, jotka noudattavat suurten tiedemiesten suuria ajatuksia, ja jotka ovat jo vuosisatoja riittäneet ihmisille.

Sen nyt tässä kuitenkin aion tehdä.

Teoria I

Yhteiskunnallisen teorian tarkoitus

Voiko yhteiskunnallisella teorialla olla tarkoitus samassa mielessä kuin luonnontieteellisellä teorialla?

Kun meillä on jokin tekninen ongelma, esimerkiksi romahtanut silta on korvattava kestävämmällä, kehittyneessä yhteiskunnassa ratkaisua etsitään teorian avulla. Rakennusaineiden ominaisuuksista ja kuormituksen jakautumisesta päätellään, mistä syystä silta on romahtanut ja mitä muutoksia on tehtävä, jotta se kestäisi. Alussa päättelyt ovat hyvin yksinkertaisia, esimerkiksi: koska paksu puu on vahvempi kuin ohut, käytetään seuraavassa sillassa paksumpia tukkeja, jolloin se kestää paremmin. Rakenteiden tuntemuksen kasvaessa teoriat kehittyvät yhä paremmiksi ja opitaan rakentamaan yhä kestävämpiä siltoja yhä keveämmistä rakenteista.

Tällaisissa tapauksissa teoreettinen totuudenmukaisuus ajaa ihmisten mielipiteiden ohi. Jonkin uuden teorian syntyessä siitä voidaan kiistellä, se voidaan osoittaa väärin perustelluksi ja vaikka se osoittautuisi virheettömäksi, sen käytäntöön soveltamisesta voidaan luopua, mutta sitä ei voida uskonnollisin tai poliittisin mielipitein tuomita vääräksi. Kiistely tapahtuu yhteisesti todennetuista tiedoista ja teorioista johdetuin loogisin väittein, joille haetaan tarvittaessa tukea käytännöstä. Jos jotkut teoriat osoittautuvat paikkaansa pitämättömiksi tai riittämättömiksi, ne korvataan paremmilla ja näin teoriat kehittyvät kuvaamaan yhä laajempia todellisuuden vaikutussuhteita.

Luonnontieteellisen kehityksen tulokset ovat kaikille samat, yleiset. Ei ole olemassa eri teorioita eri uskontoja tai eri kulttuureita varten. Pahimpia vihollisiakin yhdistää se, että he käyttävät samoja fysiikan oppikirjan kaavoja siltoja rakentaessaan tai ammusten ratoja tutkiessaan. Ne, jotka väheksyvät luonnontieteellisiä teorioita tai jäävät muusta syystä jälkeen tieteiden kehityksestä, törmäävät vaikeuksiin, kun heidän siltansa eivät kestä eivätkä ammuksensa lennä sinne minne pitäisi.

Entä miten on yhteiskunnallisten teorioiden laita? Selvästikin tilanne on niiden kohdalla toinen. Tähän vaikuttaa ensinnä se, että teorian käsittelemän materiaalin, ihmisen mielen, ominaisuudet ovat kovin puutteellisesti tunnetut. Sillankaan suunnittelusta ei tulisi mitään, jos ei tiedettäisi miten eri rakennusaineet missäkin tilanteessa käyttäytyvät. Erityinen vaikeus yhteiskunnallisen teorian muodostamisessa johtuu siitä, että ihmismielen toiminta riippuu myös siitä, mihin yhteiskunnalliseen ideaan se uskoo. Vielä on merkitystä sillä, ettei yhteiskunnallisia teorioita tarvita samalla tavalla kuin luonnontieteellisiä. Luonnontieteellisten teorioiden muodostumista ohjaa itsestään selvä, yleinen tarve: on saatava aikaan kestäviä siltoja, tehokkaita tykkejä ja niin edelleen. Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä siitä, mikä on kestävää ja mikä tehokasta eikä kukaan tarvitse teoriaa siitä, miten tehdään heikko silta tai kehno tykki. Mutta mitä tarkoittaa kestävä tai tehokas tai hyvä yhteiskunta? Siitä voidaan esittää aivan vastakkaisiakin näkemyksiä eikä silloin voida välttämättä kehittää sellaista yleistä teoriaa, jota kaikki voisivat tai edes haluaisivat hyödyntää.

Ovatko nämä erot luonnontieteellisten ja yhteiskuntatieteellisten teorioiden välillä periaatteellisia ja lopullisia vai vain käytännöllisiä ja johtuvat jälkimmäisten kehittymättömyydestä? Miten tähän olisi viisasta vastata. Jos eroa pidetään periaatteellisena, se tarkoittaa sitä, ettei yhteiskuntatiede voi koskaan kehittää alkeellisintakaan yleistä, kaikkien yhteisöä kehittävää teoriaa. Silloin eri yhteiskunnille ja eri kulttuureille kehittyneet oppirakennelmat ovat pysyvästi hajaantuvia, eivät toisiaan kohti yhdentyviä. Kristillinen oppi oikein uskovasta yhteiskunnasta kehittyy aivan eri suuntaan kuin islamilainen oppi Koraanin yhteiskunnallisista totuuksista. Samoin tekevät sosialistinen yhteiskuntatiede ja kapitalistinen taloustiede lukemattomine oppihaaroineen. Kaikki erityisalat kehittyvät sinänsä ”tieteellisesti” mutta omilla ehdoillaan ja törmäävät jossain vaiheessa keskinäisiin ristiriitoihin ilman toivoakaan yhdistävästä ajatuksesta. Erityisten yhteiskuntatieteiden joukkoon kuuluu tavallaan myös se tutkimus, joka keskittää tieteellisyytensä faktojen keräämiseen uskoen, että pelkkä yksityiskohtien tunteminen kehittää maailmaa paremmaksi. Kaikkiaan, jos yhteiskuntatiedettä pidetään periaatteessa erilaisena kuin luonnontiedettä, joudutaan toteamaan, että mitä ideologisempaa tutkimus on, sitä suurempiin käytännön ristiriitoihin sen tulosten hyödyntäminen johtaa, ja mitä tieteellisempää tutkimus on, sitä vähemmän sen tulokset tarjoavat hyödynnettävää tietoa. Itse asiassa, tämä taitaa olla yhteiskuntatieteiden tilanne tänään.

Jotta yhteiskuntatieteellä olisi yhteiskunnallista mieltä, ehdoksi täytyy asettaa, että se on periaatteessa samalla tavalla yleistä ja tieteellistä kuin luonnontiedekin. Yleisen yhteiskunnallisen teorian paikkansapitävyyden täytyy olla riippumaton ihmisten mielipiteistä ja sen täytyy vastata kaikille selvään tarpeeseen, jonka tyydyttämistä pidetään yleisenä kehityksenä. Vielä teorian on oltava riippumaton yhteiskunnan koosta. Sen tulee päteä niin pienissä kuin suurissakin yhteisöissä ja erityisesti siinä globaalissa yhteisössä, jonka kaikki maailman ihmiset muodostavat. Toisin sanoen, yleinen yhteiskuntateoria ei voi käsitellä sitä, miten erityinen yhteisö pärjää kilpailussa toisia vastaan vaan sitä, miten kaikki menestyvät yhdessä.

Edelliset vaatimukset saattavat tuntua mahdottomilta toteuttaa, kun tiedetään, kuinka erilaisia ihmiset ovat ja kuinka toisilleen vastakkaisia pyrkimyksiä eri yhteisöillä on. Onhan ensinnäkin määriteltävä ihmisen mielelle ominaisuuksia, jotka ovat yhteisiä kaikille ja toiseksi on määriteltävä kaikkien yhteiskunnallinen hyvä. Ratkaisu on kuitenkin mahdollinen ja se perustuu itse kysymyksen sisältämien käsitteiden minimitulkintaan. Kun puhutaan ihmisen mielestä, on oletettava, että sellainen on olemassa ja että jokaisella yksilöllä on oma mielensä, jonka ominaisuutena on jokin käsitys siitä, mikä on hänelle hyväksi. Näin on määritelty ihmisen mielelle ominaisuus, perusitsekkyys, joka on kaikilla — siis yhdistää pahimpia vihollisiakin. Ja kun puhutaan yhteisestä hyvästä, on oletettava, että myös sellainen on olemassa, ainakin tavoitteena, jolloin hyvä yhteiskunta voidaan määritellä juuri ja vain sellaiseksi, joka rakentuu yhteiskunnallisille teorioille samassa tieteellisessä mielessä kuin tekninen edistys rakentuu luonnontieteellisille teorioille. Näin on määritelty yhteinen hyvä tavalla, josta kukaan tieteellisyyden kannattaja ei voi olla toista mieltä. Toisin sanoen, näillä kahdella aksioomilla on luotu perusta yleiselle yhteiskuntatieteelle, jota ei voida uskonnollisin, poliittisin tai taloudellisin perustein tuomita vääräksi eli jonka teorioita on paremman yhteiskunnan rakentamisessa noudatettava aivan samalla tavalla kuin luonnotieteen teorioita on noudatettava paremman sillan rakentamisessa!

On silti huomattava, että jokainen on vapaa valitsemaan pitääkö hän yhteistä hyvää ollenkaan mielekkäänä tavoitteena vai onko koko asia hänelle yhdentekevä. Ja siinäkin tapauksessa, että hän katsoo oman hyvinvointinsa riippuvan muiden ihmisten hyvinvoinnista, hän on vapaa valitsemaan luottaako hän yhteisiin oloihin vaikuttamisessaan tieteelliseen päättelyyn vai ajatteleeko hän päätyvänsä parempaan ratkaisuun jotain erityistä ideologiaa tai vain omaa oppiaan seuraten. Valinta on yksilön tasolla vapaa ja vaihtoehdot ovat tieteellinen yhteiskuntaselitys ja vapaavalintainen ideologinen yhteiskuntaselitys. Tieteellinen on yleinen ja ideologinen on erityinen. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on osoittaa, että yhteiskunnallisella tasolla valinta ei kuitenkaan ole vapaa vaan yhteiskuntien kehitys on juuri sitä, että yleinen selitys vähitellen voittaa erityiset.

Tämä merkitsee aivan käänteentekevää muutosta yhteiskuntafilosofiaan. Nykyisin niin sosiaalisia suhteita, politiikkaa kuin talouttakin käsitellään tieteessä niin sanotusti arvovapaasti. Tapahtunutta todellisuutta tutkitaan ja kuvataan, siitä tehdään malleja ja parhaassa tapauksessa teorioita, joista ilmenee mitä tekemällä päästään mihinkin tuloksiin. Kantaa ei oteta siihen, ovatko tulokset jollain laajemmalla tasolla hyviä vai huonoja. Se jätetään teorioita käyttävien ihmisten huoleksi. Kautta aikain suosituinta yhteiskunnallista tietoa ovat tarjonneet teoriat siitä, miten kansakuntaa ja sotajoukkoa kannattaa johtaa, jotta voitettaisiin vastustajien joukot. Se kilpailevien joukkojen välinen juonittelujen, tietojen salaamisten ja sotien todellisuus, mikä näiden oppien noudattamiseen liittyy, ei ole kuulunut samaan näkökulmaan, saman tieteen piiriin. Nykyisin käytetyintä yhteiskunnallista tietoa lienevät opit siitä, miten kansantaloutta ja yritystä kannattaa johtaa, jotta ne menestyisivät kilpailussa muita kansoja ja yrityksiä vastaan. Se yhteisen taloudellisen taistelun todellisuus luonnon tuhoutumisineen ja joidenkin ihmisten köyhtymisineen, joka näiden oppien noudattamiseen liittyy, on nykyisille teorioille käsittämätön. Todetaan vain, että kaikkea tietoa voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan; arvojen määrittely jätetään tieteen ulkopuolelle. Yleinen yhteiskuntateoria asettaa kysymyksen koskemaan juuri tätä yhteistä kokonaisuutta: millä ehdoilla erityiset teoriat palvelevat kaikkien etua. Samalla yhteiskuntatieteiden arvovapaus kuitenkin poistuu: erityiset tieteet ovat arvottomampia kuin yleinen. Se johtuu siitä, että yleinen arvovapaus on käsitteellisesti perustavampi asia kuin erityisten arvojen vapaus. Esimerkiksi, nykyisin pidetään oppia siitä, miten vangilta kiristetään tietoja tai kuluttaja saadaan ostamaan tiettyä tuotetta, tieteellisesti arvokkaana jos oppi vain toimii käytännössä. Yleisen teorian mukaan tällainen tieto on arvotonta, jos (ja kun) ei pystytä osoittamaan, että vankien yleinen kiduttaminen tai kuluttajien yleinen manipulointi kehittää ihmisten yhteiskunnallisen tiedon tasoa. Arvokasta on sen sijaan tieto siitä, miten yhteisiä asioita on hoidettava, jotta keneltäkään ei tarvitse väkisin kiristää tietoja eikä ketään tarvitse painostaa minkään tuotteen hankintaan.

Kysymys tieteellisen ja ideologisen yhteiskuntaselityksen suhteesta on sillä tavalla suuri ja mielenkiintoinen, että se todella vastaa vanhaa kiistaa tieteellisen maailmanselityksen ja uskontoon perustuvan maailmanselityksen välillä; kiertääkö aurinko Maata vai päinvastoin. 1500-luvulla katolinen kirkko puolusti vanhaa oppiaan Maan liikkumattomuudesta ja siitä, ettei kuun yläpuolisesta taivaasta voida sanoa muuta kuin että se on maailmankaikkeuden osista kaunein ja hienostunein. Perusteena oli Raamatun sana, skolastikkofilosofien käsitykset ja vuosituhantinen perinne. Nikolaus Kopernikus ja myöhemmin Galileo Galilei olivat toista mieltä ja perustivat väitteensä siihen, että aurinkokeskeinen malli selittää yleisemmin ja yksinkertaisemmin planeettojen liikkeet. Tavallisen kansan välinpitämättömyydestä ja auktoriteettien vastustuksesta huolimatta yleisemmin asioita selittävä teoria peri lopulta voiton. Mikäli historia toistaa itseään, näin käy myös ideologisten yhteiskuntaselitysten ja tieteellisen yhteiskuntaselityksen välisessä kiistassa. Se tarkoittaa sitä, että aivan kuten papiston yhteiskunnallinen valta alkoi vähitellen heiketä luonnontieteiden vapautuessa kirkon sanelemista ”totuuksista” niin nykyisen poliittistaloudellisen eliitin valta alkaa vähitellen heiketä, kun yhteiskuntatieteet vapautuvat tämän ajan poliittisista ja taloustieteellisistä ”totuuksista”.

Edellä esitettyyn ihmiskuvaan on syytä tehdä vielä tarkennus. Kun asia määritellään niin, että jokainen on perimmäiseltä mieleltään itsekäs, se tarkoittaa sitä, että mieli on toiselle luovuttamaton niin kuin itse elämä, mutta se voi nähdä oman etunsa lukemattomilla eri tavoilla. Jokainen kuuluu johonkin tai kannattaa jotain, jonka menestymisen hän mieltää omaksi edukseen silloinkin, kun hän ”epäitsekkäästi” uhrautuu joukkonsa tai asiansa puolesta. Tieteen olemukseen tämä liittyy siten, että koska tiede on nimenomaan asioita yhdistävä ja ymmärtävä tapa suhtautua maailmaan, niin sekä luonnontieteiden että ihmistieteiden kehitys väistämättä yhdistää yhä laajemmin ihmisten kohtalot toisiinsa ja itsekkyyden ja ”epäitsekkyyden” välinen raja käy yhä kauemmas itsestä. Tiedehän on se tekniikka, joka tekee välimatkat lyhemmiksi ja maailman fyysisesti yhtenäisemmäksi, ja tiede on se yleinen kieli, jonka avulla eri tavalla tuntevat joukot voivat ymmärtää yhteisen etunsa. Siten, vaikka yksilö ei voi muuttua epäitsekkääksi ja sitä kautta yhteisen hyvän edistäjäksi, hän voi oppia paremmin ymmärtämään, miten yhteisten asioiden tila vaikuttaa hänen omaan hyvinvointiinsa, jolloin hänen kannattaa oman etunsa vuoksi toimia yhä laajemmin yhteisen hyvän puolesta.

Erityisen ja yleisen yhteiskuntatieteen välillä on olennainen ja kiintoisa ero myös siinä, miten niitä harjoitetaan ja sovelletaan käytäntöön.

Nykyinen käsitys yhteiskuntatieteiden toiminnasta on, että ne tutkivat olemassa olevaa maailmaa ja ihmisten mielipiteitä, tekevät niistä teoriansa ja esittävät ne sitten yleisölle tarkoituksena auttaa ihmisiä yhdessä pääsemään päämääriinsä. Näin varmasti tapahtuukin, mutta kun kyseessä ovat nimenomaan yhteiskunnalliset teoriat, on selvää, että niiden pääasiallisiksi käyttäjiksi valikoituvat ne, joilla on paras mahdollisuus niitä myös käytännössä toteuttaa eli taloudelliset ja poliittiset päättäjät. Kun päättäjillä on toisaalta valta valita, mitä oppeja he noudattavat, se ei voi olla vaikuttamatta siihen, mitä tutkitaan ja millaisia teorioita kehitetään. Sellaiset teoriat ja tulokset ovat silloin arvokkaampia, jotka paremmin palvelevat olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä ja sen vallassa olijoita. Pelkästään tämä asetelma tekee yhteiskuntatieteistä erityisiä, olivatpa ne muuten kuinka arvovapaita ja tieteellisiä tahansa. Yleisen yhteiskuntateorian on voitettava tämä vaikeus.

Periaatteessa se tapahtuu niin, että tutkimuksen ja käytäntöön soveltamisen väliltä poistetaan henkilökohtaisen ja ideologisen tulkinnan mahdollisuus. Tähän on jo menetelmä olemassakin, nimittäin äänestysjärjestelmä. Äänestyshän on juuri se keino, jolla sekä tutkitaan ihmisten yhteiskunnallisia mielipiteitä että pannaan ne ilman tulkintaa käytäntöön. Tai ei aivan, koska itse äänestysmenettelyyn voidaan sisällyttää tulkinta, joka korostaa jotain ideologiaa. Esimerkiksi, äänestettävän asian valitseminen voidaan antaa vain tietyn aatteen edustajille tai äänioikeus voidaan antaa vain tietyt ehdot täyttäville ihmisille. Jotta äänestyksenä ja sen tuloksen käytäntöön saattamisena toteutuva yhteiskunnallinen kehitys olisi yleiseen hyvään johtava, itse äänestysjärjestelmän on oltava mahdollisimman arvovapaa ja jokaisen mielipiteelle on annettava sama arvo.

Yhteiskuntatieteenä äänestysten ja niiden tulosten käytäntöön saattamisten jatkuva prosessi toimii opettamalla ihmisiä ymmärtämään millaiset valinnat johtavat minkäkinlaisiin tuloksiin. Tässäkin on erotettava kaksi tasoa. Tietyn äänestysjärjestelmän sisällä, esimerkiksi nykyisen demokratian, voidaan seurata mitä asioita äänestämällä seuraa minkäkinlaisia tuloksia ja näin oppia järjestelmän sisäisiä vaikutussuhteita, muttei sen enempää. Laajempi ymmärrys saadaan astetta yleisemmällä tasolla tutkimalla ensinnäkin, millaisia tuloksia mikäkin äänestysjärjestelmä tuottaa, ja toiseksi, miten äänestysjärjestelmästä toiseen siirtyminen käytännössä tapahtuu. Edelliseen kysymykseen yleisellä yhteiskuntateorialla on selvä kanta: mitä neutraalimpi äänestysjärjestelmä sitä tieteellisemmät ja paremmat tulokset. Jälkimmäinen kysymys on vielä monelta kohdalta auki.

Demokraattinen politiikka

Demokratiaa ei ole yleensä mielletty kehittyväksi oppimisjärjestelmäksi vaan kansan tahdon parhaaksi ja lopulliseksi toteuttajaksi. Tärkeimpänä on pidetty enemmistön tahdon mukaan toimimista ja sen on ajateltu parhaiten toteutuvan seuraavilla ehdoilla: yleinen ja yhtäläinen sananvapaus ja mahdollisuus hankkia tietoja yhteisistä asioista, yleinen ja yhtäläinen vapaus nostaa ehdotuksia yhteiseen käsittelyyn ja asettua ehdolle poliittisiin virkoihin sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus yhteisistä päätöksistä äänestettäessä ja enemmistön äänen voittaessa.
Tämä vastaa täysin yleisen yhteiskuntateorian mukaista demokratiaa paitsi yhdessä keskeisessä kohdassa. Yleisen teorian perustana on yleinen arvovapaus eli erityisten arvojen samanarvoisuus: yhdelläkään henkilöllä ei ole sen parempaa tietoa yhteisestä hyvästä kuin toisellakaan (paitsi juuri tämä tieto, minkä erikoisaseman mielekkyyden taisi todistaa aikoinaan jo Bertrand Russel). Siten yhteiset säännöt on tehtävä sen säännön mukaan, että kenen tahansa mielipide on yhtä vaikuttava kuin kenen tahansa muunkin. Olennainen ero tämän ajatuksen ja nykyisen demokratiakäsityksen välillä on se, että edellisestä puuttuu enemmistön käsite. Esitetyistä alkuehdoista ei voida mitenkään päätellä, että enemmistön mielipide olisi sen parempi kuin sattumanvaraisesti valitun yksilönkään. Enemmistödemokratiassa näin kuitenkin tehdään ja sitä mielipidettä, jota enemmistö ehdottaa ja kannattaa, pidetään juuri ja vain tästä syystä parempana kuin muita mielipiteitä, minkä osoituksena päätökset tehdään enemmistön tahdon mukaan. Enemmistön äänen paremmuuteen uskominen ja sen pohjalta yhteisistä asioista päättäminen on juuri se ideologia, joka erottaa nykyisen enemmistödemokratian ideologiattomasta eli todellisesta demokratiasta.

Ero on periaatteessa se, että kun enemmistödemokratiassa ehdotuksen yhteiseksi päätökseksi tekee enemmistöillä valittu poliittinen elin ja asiasta päätetään enemmistöjen tahdon mukaan, niin ideaalissa demokratiassa sattumanvaraisesti valittu yksilö ehdottaa jotain asiaa kaikkien yhteiseksi päätökseksi ja toinen sattumanvaraisesti valittu yksilö päättää ehdotuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä kaikkien puolesta. Kokonaisuus muodostuu lukemattomien tällaisten päätösten yhteisvaikutuksesta. Ideaali demokratia on sen janan toinen ääripää, jonka toisessa päässä on ehdoton yksinvalta. Demokratian ideaa kuitenkin voidaan, ja käytännössä tulee, soveltaa liukuvasti niin, että valitaan useampien ehdottajien ja päättäjien ryhmiä ja toimitaan niiden enemmistöjen tahdon mukaan. Näin päästään enemmistödemokratiaan silloin, kun muodostetaan yksi ehdottava elin erilaisten enemmistöjen enemmistöistä ja yhteinen päätös tehdään kaikkien ryhmien äänet laskemalla ja niiden enemmistön tahdon mukaan toimimalla. Enemmistödemokratia on todellisen demokratian erikoistapaus, enemmistön demokraattinen diktatuuri.

Entä mikä on mainittujen demokratioiden asema kaikkien yhteiskuntajärjestelmien joukossa, tai niin kuin tässä kirjoituksessa asia ymmärretään, äänestysjärjestelmien kehityksessä?

Alkeellisimmassa äänestysjärjestelmässä on vain yksi mielipide ja ääni, jonka mukaan yhteiset asiat tehdään eli kyseessä on juuri mainitun janan toinen ääripää — eikä silloin edes tarvita äänestystä. Jos se ääni tukeutuu laajalti hyväksyttyyn uskonnolliseen tai poliittiseen ideologiaan, äänen kannattajat voivat järjestyä laajaksikin diktatoriseksi järjestelmäksi. Ideologisen joukon poliittisen voiman kasvaessa se voi myös alistaa valtaansa suuren joukon toisinajattelijoita; silti päätökset tehdään yhden äänen toiveen mukaan. Ennemmin tai myöhemmin jokainen yhden äänen järjestelmä törmää kuitenkin toiseen yhtä vahvaan järjestelmään. Silloin syntyy ongelma. Kun eri ideologioihin uskovien yhteisöjen edut joutuvat vastakkain, ristiriitaa ei voida ratkaista tiedollisesti, sanoilla, koska ideologia on juuri se oppi, johon nojaten yhteisö ratkaisee ristiriitansa. Tällöin on kaksi mahdollista tietä, lyhempi ja pidempi.

Pidempää tietä kuljetaan niin kauan, kun riitaosapuolet pitävät tiukasti kiinni oman ideologiansa oikeudesta. Silloin ristiriidan ratkaisun on tapahduttava jollakin alkeellisemmalla tavalla, jonka molemmat ymmärtävät. Se merkitsee kiistan fyysistymistä. Tiedollinen kiistely ja ideologinen painostaminen väistyy ja kiista muuttuu fyysiseksi taisteluksi ja sodaksi, hävityksen realismiksi, jota kaikki ymmärtävät ja jonka vaikutuksista ei voi kieltäytyä niin kuin sanojen ymmärtämisestä. Vahvempi on oikeassa. Tämä logiikka vaikuttaa enemmän tai vähemmän piilevänä jokaisessa yhteisössä ja määräävänä yhteiskunnallisena tekijänäkin se voi vallita pitkään, kuten kansakuntien historiasta tiedetään. Palautetaan muistiin vaikkapa teollisen maailman demokratisoitumisprosessin kriisiytyminen viime vuosisadalla. Sarajevon laukauksista alkaneet ja Auschwitziin päättyneet maailmansodat eivät niinkään olleet tavallisten ihmisten ja kansojen välisiä taisteluja maa-alueista tai tuotantovälineistä eivätkä myöskään diktaattorien taisteluja toisia diktaattoreja vastaan vaan enemmistödemokratian pitkä ja väsyttävä taistelu yhden äänen valtaa vastaan.

Lyhyemmälle tielle lähdetään silloin, kun ristiriitojaan ratkovat yhden äänen yhteiskunnat ymmärtävät, että sotimalla ne hävittävät yhteistä taloudellista vaurauttaan ja sen kautta menettävät myös aseellista voimaansa. Siitä syntyy tarve rauhanomaiselle keinolle, jolla kiistelevät yhteisöt voivat yhdistyä yhdeksi vahvemmaksi. Ratkaisuna on yhden äänen ylivallasta luopuminen ja tasavertainen yhteistyö toisen äänen ja sen kannattajajoukon kanssa. Kun osallisia on useampia, enemmistöperiaate syntyy kuin itsestään: kaksi ääntä voittaa yhden äänen ja suuremman ryhmän edut katsotaan painavammiksi kuin pienemmän. Tämä tien osa eli kehitysvaihe on kuljettu, kun oppi enemmistödemokratiasta on hyväksytty yhteiseksi ideologiaksi.

Miksei siirtymisessä yhden äänen vallasta enemmistödemokratiaan heti valittu lyhyttä tietä? Koska vanhoja ajatus- ja toimintatapoja noudatetaan niin pitkälle kuin fyysisesti on mahdollista eikä tiedollista umpikujaa tarvitse tunnustaa. Lyhyen tien valinta edellyttää paitsi vanhan ideologian totuudesta luopumista, mikä sinänsä on vaikeaa, niin epärealistista ajatusta senhetkiseen todellisuuteen nähden. Väitetäänhän demokratiaa kannatettaessa, että kahden aseettoman miehen mielipide voittaa yhden aseellisen miehen mielipiteen, minkä seikan jokainen voi todeta paikkansa pitämättömäksi, niin kauan kuin kiista ratkaistaan aseilla. Demokratiaan siirtyminen edellyttää teoreettiseen realismiin uskomista. Vasta toteutuneessa enemmistödemokratiassa kahden aseettoman mielipide voittaa yhden aseellisen. Tästä syystä demokratian kehitys on ollut poukkoilevaa ja vaivalloista. Vaikeuksista huolimatta se on pitkälti voittanut yhden ideologian ja äänen periaatteen. Nykyisin lähes kaikki tieteen ja tekniikan kannalta merkittävät maat ovat jonkinlaisia enemmistödemokratioita.

Tämän päivän demokratiaa uhkaa kuitenkin kaksi vakavaa ongelmaa. Ensimmäinen johtuu siitä, että enemmistövaltaisena, massojen voimaa painottavana demokratiasta saattaa kehittyä yhteisöä jakava järjestelmä. Kun enemmistön voitto on varma, sen muodostamisesta voidaan sopia ja käydä kauppaa. Se suosii vahvoja sopimusyhteisöjä ja suuria puolueita, jotka voivat päättää asioista niin kuin niille parhaiten sopii. Vähemmistöjen mielipidettä ei välttämättä tarvitse edes kuulla, puhumattakaan että niiden mielipiteillä olisi vaikutusta tärkeistä asioista päätettäessä. Lisäksi enemmistödemokratian ominaisuuksiin kuuluu tietty johtajavaltaisuus, joka aiheutuu siitä, että kukin enemmistö voi jakautua enemmistöksi ja vähemmistöksi ja edellisen enemmistö edelleen enemmistöksi ja vähemmistöksi, kunnes hyvin pieni ryhmä voi hallita kaikkien enemmistöjen nimissä. Täydellistyessään enemmistödemokratia muodostuukin yhä puolue- ja johtajavaltaisemmaksi järjestelmäksi, jolloin poliittisen vallan yhä epätasaisempi jakautuminen uhkaa yhteiskuntien vakautta. Toinen ongelma johtuu siitä, ettei enemmistödemokratia sovellu kunnolla valtioiden väliseen päätöksentekoon, koska kansainvälisissä kysymyksissä enemmistöjen määritteleminen ja kuuleminen on lähes mahdotonta. Valtioiden välisen yhteistoiminnan ja kaikkia sitovien sääntöjen tarve lisääntyy kuitenkin jatkuvasti, kun kansainvälisen kaupan kiihdyttämää varallisuuden keskittymistä ja luonnon ylikuormittumista yritetään rajoittaa.

Teoreettinen ratkaisu näihin ongelmiin on maiden sisäisten ja välisten poliittisten järjestelmien muuttaminen kohti todellista demokratiaa. Tie voi kuitenkin olla pidempi tai lyhempi, fyysisistä maailmaa enemmän tai vähemmän hävittävä.

Pitkää tietä kuljetaan niin kauan kuin pidetään kiinni enemmistödemokratian periaatteesta ja sen käytäntö muuttuu yhä harvainvaltaisemmaksi ja nationalistisemmaksi. Vähemmistöjä ja maailmantaloutta koskevia kiistoja, joihin enemmistödemokratia ei sovellu, joudutaan enenevässä määrin ratkaisemaan menetelmillä, joita kaikki ymmärtävät. Vähemmistöjen ”vääriä” vaatimuksia vastaan käydään rakentamalla muureja ja koventamalla kuria. Globaalin talouden ongelmia ratkaistaan kaupallisilla sanktioilla ja aseellisella painostuksella. Kun tämä kehitys johtaa entistä pahempiin talousvaikeuksiin, jotka puolestaan lietsovat lisää sosiaalisia yhteenottoja, siellä täällä kasvaa paine luopua demokratian käytännöstä ja korvata se yhden johtajan vahvalla äänellä. Tällä tiellä ollaan taas hyvässä vauhdissa. Kuinka pitkälle sitä kuljetaan, en halua ennustaa.

Lyhempi tie valitaan heti, kun jo nykyisiä sotia ja nälänhätiä pidetään riittävinä ja ymmärretään, että järjestymättömän tuhon ja terrorismin ainoana vaihtoehtona on sellainen järjestynyt päätöksentekotapa, joka antaa jokaisen mielipiteelle yhtäläisen arvon yhteisissä asioissa. Tämän ajatuksen hyväksyminen ei tietenkään ole vanhan tien kulkijoille helppoa. Lyhyen tien valinta edellyttää paitsi (erilaisten vähemmistöjen aseellisesta vallasta ja) enemmistöjen demokraattisesta vallasta luopumista, niin epärealistista ehdotusta tämänhetkiseen todellisuuteen nähden. Väitetäänhän todellista demokratiaa kannatettaessa, että yhden henkilön mielipide saattaa voittaa kahden henkilön kannattaman mielipiteen, minkä seikan jokainen voi käytännössä todeta paikkansa pitämättömäksi, niin kauan kuin kiista ratkaistaan enemmistöperiaatteella. On rakennettava teoreettisen realismin varaan. Vasta todellisessa demokratiassa, jota siis ei vielä ole, vähemmistö voi saada aseettomanakin äänensä kuuluville.

Ehkä on syytä vielä tarkentaa, ettei todellisen demokratian idea suinkaan merkitse sitä, että mikä tahansa mielipide on yhtä hyvä kuin toinenkin mielipide. Kenen tahansa mielipide ei ole sama kuin mikä tahansa mielipide. Oikeassa demokratiassa sellainen mielipide on parempi ja enemmän käytäntöön vaikuttava, joka on yleisemmin perusteltu, koska se on useamman mielipide. Jos jonkun mielestä hänen ehdotuksensa on parempi kuin muiden, hän perustelee sen: jos teemme näin, siitä seuraa tällainen tulevaisuus. Silloin tämä mielipide tulee niin monen mielipiteeksi kuin sillä on ymmärtäjiä, jolloin kyseisen mielipiteen todennäköisyys johtaa yhteiseen päätökseen on suoraan verrannollinen siihen, kuinka laajasti kyseinen tulevaisuus on haluttu ja kuinka hyvin ehdotetun päätöksen ja halutun tulevaisuuden välinen yhteys on perusteltu. Näinhän asian pitää sekä tunteen että järjen mukaan olla.

Mitä tulee alussa esitettyyn ongelmaan eli rikkaiden ja köyhien väliseen kuiluun, todellinen demokratia käsittelee sitä aivan eri tavalla kuin enemmistödemokratia. Enemmistödemokratiassa pyritään tekemään päätöksiä, jotka kaventavat kyseistä kuilua, esimerkiksi päätetään progressiivisesta verotuksesta. Tällä menettelyllä on kuitenkin omat rajansa, koska toimeentuleva enemmistö ei halua luopua tärkeimmistä eduistaan köyhän vähemmistön vuoksi. Todellinen demokratia on itsessään ratkaisu tähän ongelmaan: siinä rikkaiden ja köyhien välinen kuilu muodostuu itsestään kapeammaksi kuin enemmistödemokratiassa. Se johtuu siitä, että todellisessa demokratiassa päättäjillä on pienempi mahdollisuus ohjata muiden käyttäytymistä omaksi edukseen kuin enemmistödemokratiassa.

Vaikka poliittiset johtajat ovat kuinka viisaita ja hyvää tarkoittavia tahansa, he ovat silti ihmisiä, jotka yleensä ajavat lähinnä omaa ja aateveljiensä etua. Mitä paremmat mahdollisuudet heillä tähän ovat, sitä varmemmin he kannattajinensa rikastuvat ja heidän vastustajansa köyhtyvät. Johtajien mahdollisuus ohjata rikkauksia itselleen ja vaikeuksia kilpailijoille riippuu puolestaan siitä, millä varmuudella he saavat ehdottamansa asiat kaikkia sitoviksi päätöksiksi. Johonkin ehdottomaan ideologiaan uskovassa yhden äänen vallassa varmuus on lähes sataprosenttinen. Niinpä diktaattorit voivat vaikkapa rakentaa itselleen kymmeniä palatseja ja tuomita vedelle ja leivälle suuren osan kansaa. Muutamien äänien harvainvallassa riittää ylimpien vallanpitäjien keskinäinen sopupeli. Siten esimerkiksi aateliset pystyvät pitämään varsin loisteliaita hoveja kerjäläisten keskellä. Enemmistödemokratia on tähän nähden huima parannus. Siinä poliittiset johtajat eivät enää voi määrätä itselleen erityisiä etuja, koska muutoin he ovat pian entisiä johtajia. Kuitenkin he voivat enemmistön tuella päättää sellaisista taloudellisista menettelytavoista, jotka heikentämättä enemmistön asemaa kasvattavat rikkaiden ja köyhien välistä eroa ja samalla kohentavat omaa varallisuuttaan. Todellinen demokratia on taas merkittävä edistysaskel enemmistödemokratiaan nähden, koska siinä minkään ehdotuksen läpimeneminen ei ole varmaa, jos sillä on yksikin vastustaja. Niinpä siinä poliittiset päättäjät voivat sitä varmemmin toimia päättäjinä, mitä tasapuolisemmin he parantavat kaikkien, niin köyhien kuin rikkaidenkin oloja.

Teoria II

Demokraattinen talous

Markkinatalous on toinen keskeinen käsite, jonka analyysi on saatettava aivan uudelle tasolle, ennen kuin nykyisiin talouden ongelmiin löydetään ratkaisu. Nykyisinhän sen sisältö on enemmän tai vähemmän hämärä jopa taloustieteilijöille.
Eräs periaatteellinen tapa määritellä markkinatalous on pitää sitä kaikista valtiovallan antamista säännöistä vapaana taloutena. Tämä määritelmä johtaa kuitenkin umpikujaan. Ellei valtion tai muun poliittisen vallan avulla luoda ja ylläpidetä lakeja, joilla esimerkiksi varastaminen ja kiristäminen kielletään, hyödykkeiden vaihdantaa säätelevät lait ovat käytännössä rahalla ostettavaa kauppatavaraa, joista kilpaillaan kuten muistakin hyödykkeistä. Silloin vaikkapa sattumalta omaisuutta saaneilla on köyhiä parempi mahdollisuus ostaa itselleen edullisia lakeja, vaikkapa sellaisia, että omistajat saavat kiristää omistustensa käyttäjiltä erityisiä palveluja ja niiden avulla rikastua edelleen. Köyhät joutuvat tyytymään siihen, mitä heille armeliaisuudesta annetaan. Jos ja kun — tilannehan on joskus ollut vastaava — näistä tavoista kehittyy yleisin laein ja instituutioin vahvistettu käytäntö, kiristäminen jatkuu vapaan sopimusoikeuden nimissä ja lakeja säätävistä liikemiesryhmistä kehittyy kansalaisia mielivaltaisesti verottava ja holhoava valtiovalta. Markkinataloutta tällainen ei ole.

Koska näin jyrkkä asenne poliittista lainlaadintaa kohtaan johtaa teoreettisiin ja käytännöllisiin vaikeuksiin, yleensä markkinatalouteen katsotaan kuuluvan poliittisesti säädetyt lait, joilla kielletään toisen omaisuuden anastaminen, pettäminen, kiristys ja muu ei-vapaaehtoinen vaihdanta. Tällaisten sääntöjen puitteissa kaupankäynnin ajatellaan olevan markkinoilla vapaata ja sopimusoikeuden rajoittamaton. Markkinoiden kehittyessä on kuitenkin huomattu, että myös tällä tavalla toimivat markkinat johtavat yleisesti ottaen kyseenalaisiin tuloksiin. Tuotannon omistajat ja johtajat keksivät jatkuvasti yhä uusia vapaaehtoisia kaupankäyntitapoja ja sopimusmuotoja, joilla he suovat itselleen paremmat mahdollisuudet rikastua kuin muille. Silloin tavalliset kansalaiset eivät katso vaurastuvansa ansioidensa mukaan. Joihinkin tällaisiin asioihin voidaan puuttua kieltämällä esimerkiksi sisäpiirikaupat ja kartellit, mutta samalla herää kysymys, missä kulkee vapaan markkinatalouden ja valtiovallan säätelemän talouden välinen raja. Kuinka pitkälle ja millä perusteilla valtiovallan tulee rajoittaa tai säädellä taloudellista vaihdantaa, jotta saavutetaan ideaali markkinataloudellinen tilanne?

Eräs ratkaisu sisältyy tulkintaan, jota tässä kutsun kapitalistiseksi ideologiaksi ja jolla nykyisin on aatteellinen ylivalta lähes kautta maailman. Sen mukaan markkinoita ei pidä arvioida ensisijaisesti tulonjako- vaan tulonmuodostuskysymyksenä. Tärkeintä ei ole varallisuuden oikeudenmukainen jakautuminen vaan tuotannon määrällinen tehokkuus, talouskasvu, sillä kokonaistuotannon kasvaessa kaikkien pitäisi lopulta hyötyä. Niinpä markkinoiden vapaus on tulkittava tavalla, joka parhaiten edistää talouskasvua. Kapitalismissa markkinoiden vapaus tarkoittaa siten vapaata sopimusoikeutta paitsi tapauksissa, joissa se selvästi rajoittaa kasvua. Koska kasvu puolestaan edellyttää enemmän ja suurempia tehtaita eli pääomien keskittymistä, on luonnollista — ja jo nimestä ilmenevää — että kapitalistisen ajatuksen mukaan nimenomaan pääomia keskittävän kaupankäynnin on oltava vapaata. Päätellään esimerkiksi, että koska suuret palkkiot kannustavat johtajia yhä tehokkaammiksi, on vain yleisen edun mukaista, että johtajien palkkiot nostetaan erikoissopimuksilla vaikkapa sata- tai tuhatkertaisiksi tavallisen työntekijän ansioihin verrattuna. Ja koska tuotanto on saatettava vahvimpien ja tehokkaimpien yritysten hoidettavaksi, on vain välttämätöntä, että heikommat yritykset ajetaan konkurssiin vaikkapa niitä syrjivillä hinnoitteluilla. Ja koska kansainvälisesti vapaa kauppa on edullista kasvulle, kaikkien maiden on avattava markkinansa kilpailulle, vaikka paikalliset tuottajat joutuisivatkin vaikeuksiin. Ja niin edelleen; kaiken tuotantoa tehostavan on oltava vapaata. Se, että samalla rikkaiden ja köyhien välinen kuilu syvenee, on kapitalistin mielestä ehkä harmillinen mutta välttämätön uhraus pyhän talouskasvun alttarille.

Talouskasvun pyhyydestä puhuminen saattaa tuntua asiattomalta, muttei ole tänään aivan perusteetonta. Kapitalistinen ideologia muistuttaa uskontoa, joka ilmoittaa elämälle yhden tarkoituksen yli muiden. Talouskasvua täytyy niin köyhän kuin rikkaankin edistää niin täysillä ja sivuille vilkuilematta, etteivät kasvun vaatimukset enää tunnu muiden opettamilta vaan omaehtoisilta valinnoilta. Kun talous kasvaa, kaikkiin ongelmiin löytyy ratkaisu. Yksi suuri ongelma kuitenkin jää. Kun talouskasvuun uskotaan, talouden rakenteet kehittyvät vähitellen sellaisiksi, että ellei talous kasva, käy huonosti. Aivan kuten aikoinaan sille kävi huonosti, joka asettui kirkoksi kehittynyttä jumalan sanaa vastaan. Tällainen pakko kuitenkin kaventaa olennaisesti yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuuksia.

Kapitalistinen tulkinta, jonka mukaan markkinatalous on menetelmä talouden kasvattamiseksi, on selvästi ideologinen ja ajaa lähinnä niiden etuja, joilla on valta tulkita kasvuun tähtääviä oppeja. Neutraalia, kaikkia hyödyttävää markkinataloutta kapitalistiset markkinat eivät ole.

Markkinatalous voidaan kuitenkin määritellä myös ideologiattomasti. Vapaat markkinat tarkoittavat silloin ideologiatonta tapaa rakentaa yhteistä taloutta vastaavasti kuin todellinen demokratia tarkoittaa ideologiatonta tapaa rakentaa yhteistä politiikkaa. Se toteutuu, kun markkinoilla jokaisen yksilön mielipide siitä, mitä ja kuinka paljon hän haluaa tuottaa, myydä, ostaa ja kuluttaa, on yhtä hyvä tai huono kuin kenen tahansa muunkin. Siis millekään näistä toiminnoista ei minkään vaihdannan kohteen osalta anneta erityisiä etuja tai haittoja sen perusteella, mitä uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia seurauksia sille voidaan ajatella. Silloin vaihdanta on mahdollisimman vapaata. Kahta vaihdannan vapautta on kuitenkin syytä tarkastella lähemmin, koska juuri ja vain näiden vapauksien rajoittaminen osoittautuu markkinoille välttämättömäksi. Voiko ostaja vapaasti valita hinnan? Voiko myyjä vapaasti valita ostajan?

Varsin luonnolliselta tuntuu, ettei ostajalla voi olla vapautta valita hintaa. Ostajahan määräisi sen nollaksi. Kuitenkin on huomattava, että myös tällainen vaihdanta on mahdollista ja kohtalaisen yleistäkin. Ehto toteutuu ryöstötaloudessa, jossa jokaisella on vapaus ottaa toiselta ilmaiseksi sen minkä toisen vapaalta vastustukselta pystyy hankkimaan. Tietyissä tapauksissa tällaista menettelyä on jopa pidetty ihmiskunnalle edullisena. Läntisen imperialismin vuosisatainen käytäntö nojasi etiikkaan, jonka mukaan ihmiskunnan sivistysaste nousee, kun sivistynyt ja vahva ryöstää ja alistaa sivistymättömän ja heikon. Tällainen talous on omalla tavallaan myös oikeudenmukaista, koska jokaisella on yhtäläinen vapaus ryöstää ja alistaa. Vahvimmat ja ”sivistyneimmät” vain voittavat, niin kuin kaikkivaltiaan tahto on. Markkinataloutta tällä tavalla vapaa vaihdanta ei kuitenkaan ole. Markkinoiden ehtona on, että myyjällä on vapaus valita tuotteelleen hinta, johon ostajan on tyydyttävä.

Entä voiko myyjällä olla vapaus valita ostaja? Silloin myyjä ei siis valitse ensisijassa tuotteelleen hintaa vaan sen ostajan, jonka kanssa hän voi tehdä edullisimman sopimuksen. Näin päädytään nimenomaan kapitalistisiin markkinoihin, joille on olennaista, että kaupan vapaus ymmärretään vapaudeksi sopimuksentekoon, ei niinkään suoraan ostamiseen eikä myymiseen. Menettelyn edullisuutta perustellaan sillä, että vapaaehtoiseen sopimukseen päädytään vain kun se on hyödyllinen kummallekin eli molempien tilanne paranee; siis kun kaikki tekevät vapaaehtoisesti sopimuksia, kaikkien hyvinvoinnin pitäisi kohentua. Sopimustalous on tavallaan myös oikeudenmukaista, koska jokaisella on yhtäläinen vapaus tehdä sopimuksia. Vahvimmat ja ”hyödyllisimmät” vain saavat tehdyksi itselleen edullisempia sopimuksia, niin kuin luonnon laki on. Markkinataloutta tämä ei kuitenkaan ole. Markkinoiden ehtona on, että myyjällä on vapaus valita tuotteelleen vain hinta, ei ostajaa. Sen sijaan ostajalla on vapaus valita mitä vain ja keneltä vain, kunhan maksaa pyydetyn hinnan. Tämä puolestaan edellyttää, että jokaisella ostajalla on tieto tai ainakin pääsy tietoon kaikesta myytävästä ja kaikista hinnoista. Markkinoiden on oltava julkiset.

Markkinateorian perusta ja tarkoitus on hyödykkeiden kysynnän ja tarjonnan tasapainossa, ja se edellyttää ostamisen ja myymisen käsitteellisen erottamisen toisistaan. Teorian puitteissa niitä ei voida yhdistää oman kaupallisen kohteensa muodostavaksi sopimukseksi. Tavallisissa myynti-, vuokraus-, vakuutus- yms. sopimuksissa näin onkin eivätkä ne kuulu tässä tarkoitettuihin sopimuksiin. Mutta jos sopimus rajaa ulkopuolisten vapautta kaupantekoon sopimusosapuolten kanssa eli sopimus sisältää oikeutta ostamiseen tai myymiseen, tällä oikeudella on oma arvonsa. Silloin myös tämä arvo ja kyseinen sopimus tulevat markkinoiden kohteeksi ja se vinouttaa hyödykemarkkinat. Esimerkiksi, kummallekin osapuolelle kannattava kauppasopimus saattaa sisältää ehdon, ettei toinen osapuoli myy jotakin kolmannelle. On selvää, että näin kolmannen vapautta toimia markkinoilla rajoitetaan eli markkinoita säädellään, vaikkakin kolmannella on vastaava vapaus rajoittaa muiden vapautta. Vapaaseen hyödykkeiden valintaan perustuva markkinateoria ei enää silloin päde.

Kasvuideologia tulee mukaan sen kautta, että markkinaoikeutta sisältävien sopimusten ainoa tarkoitus neutraaliin vaihdantaan verrattuna on se, että niillä pyritään ja usein onnistutaankin lisäämään sopijapuolten taloudellista kasvua organisoitumalla yrityksiksi ja yritysjoukoiksi, jotka kasvattavat tuotannollista tehokkuuttaan erilaisilla markkinoiden rajauksilla ulkopuolisiin nähden. Se, että jotkut tekevät tällaisia sopimuksia, pakottaa muutkin tekemään niitä, koska kilpailussa on pärjättävä. Siten pyrkimys kasvuun muodostuu kollektiiviseksi, ideologiseksi, pakonomaiseksi. Markkinatalouteen verrattuna sopimustalous johtaakin vahvimpien sopijayhteisöjen ohjaamaan kiihdytettyyn kasvuun, joka kuitenkin voi erota neutraalista kasvusta vain aikansa, kunnes tulee korjausliike, taantuma tai lama.

Sopimustaloudessa kilpailijat voidaan voittaa paitsi paremmilla tuotteilla niin heidät markkinoilta ulossulkevilla sopimuksilla. Siksi sopimustalouden kehittyessä varsinaisten hyödykkeiden markkinallinen merkitys heikkenee ja tärkeämmiksi vaihdannan kohteiksi tulevat erilaiset markkinoilla toimimisen oikeudet ja niihin liittyvät suhteelliset edut. Erilaisia kaupallisia sopimusmalleja on lukematon määrä ja lisää keksitään, mutta ehkä tärkein jo institutionalisoituneista hyödyketuotantoa vinouttavista sopimuksista on osakeyhtiön osake. Niiden kaupassa kiihdytetyn kasvun ihanuus ja kurjuus myös selvästi näkyy. Kiihdytetyn talouden nousut ja laskut eivät yhteensä tee taloutta sen nopeammin kasvavaksi kuin miksi se neutraalisti muodostuisi, mutta niillä on toinen aiheeseemme liittyvä ominaisuus; ne pitävät köyhät köyhinä. Kun teknisessä kehityksessä tehdään jokin yleisesti (siksi usein liikenteen tai viestinnän alalla) merkittävä läpimurto ja talouden kasvu on luonnostaan nopeaa, osakemarkkinat kiihdyttävät sitä niin, että nousua seuraavasta laskusta tulee myös yleinen ja syvä. Silloin laskusta selviävät vain jotkut onnekkaat ja ne, joiden varallisuus on riittävän suuri kestämään taantuman. Suuri osa jo köyhyydestä nousseista yrittäjistä, yrityksistä ja jopa kansantalouksista menettää tuotantovälineidensä omistuksen ja hallinnan, putoaa taloudellisen kannattavuusrajan alapuolelle ja köyhtyy uudelleen.

Vapaan sopimustalouden ja vapaan ostamisen talouden välinen ero on verrattavissa poliittisen harvainvallan ja demokratian väliseen eroon. Jos kilpailu poliittisesta vallasta perustuu vapaalle sopimusoikeudelle, niin että jokainen voi tehdä haluamiaan sopimuksia vallan jaosta ja käytöstä kenen kanssa tahansa, pian vahvimmat löytävät toisensa, liittoutuvat yhteen, ulossulkevat kilpailijansa ja alkavat hallita muita. Päädytään harvainvaltaan, jossa vaaleja ei tarvita tai ne ovat ylhäältä ohjattuja näytöksiä tarkoituksena esittää, että järjestelmä on kansanvaltainen. Demokraattiselle politiikalle sen sijaan on olennaista, että se käsittelee valtaa kysyntänä ja tarjontana ja pitää vapautena sitä, että jokaisella on yhtäläinen vapaus sekä myydä että erityisesti ostaa sellaisia yhteisiä päätöksiä kuin haluaa. Kaupanteko on julkista ja tasapuolista ja tapahtuu aika ajoin pidettävissä vapaissa vaaleissa, joissa jokaisella on yksi ääni.

Se mitä tässä kirjoituksessa nimitetään demokraattiseksi taloudeksi, on demokraattista juuri edellä esitetyn analogian mukaan. Se on sama kuin neutraali, ideologiaton markkinatalous. Ajatus on sinänsä vanha, Adam Smithin jo aikanaan esittämä. Tässä sitä on vain tarkennettu siten, että markkinat on nimenomaisesti säädetty julkisiksi ja ostajia eriarvoistavat käytännöt ja sopimukset on kielletty. Olennaista on, ettei julkisia markkinoita ohiteta ja että kauppaa käydään vain hyödykkeistä, ei oikeuksista toimia markkinoilla. Markkinoiden vapautta itseään ei voida kyseenalaistaa sallimalla markkinarajoitusten kauppa, niin kuin ei demokratiaakaan voida kyseenalaistaa äänestämällä vapaasti äänioikeuden rajoittamisesta. Jos näin menetellään, valinnan vapaudesta luovutaan ja valta keskittyy harvojen käsiin — mistä karmaisevana esimerkkinä on Adolf Hitlerin nousu yksinvaltaan tavallaan demokraattisesti valittuna.

Siitä, kuinka demokraattisen talouden asteittainenkin soveltaminen kaventaa rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, on edellä jo annettu viitteitä. Ajatus on sama kuin demokraattisen politiikan yhteydessä. Ihmiset ovat itsekkäitä ja pyrkivät kasvattamaan vaurauttaan halunsa ja yhteisten sääntöjen määräämissä puitteissa. Mitä paremmat mahdollisuudet rikastumiseen säännöt sallivat, sitä varmemmin jotkut käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja kahmivat varallisuutta itselleen, vaikka se merkitsisi useiden muiden köyhtymistä. Mahdollisuudet kuilun kasvattamiseen ovat puolestaan sitä paremmat, mitä vapaammin jo luonnostaan paremmissa asemissa olevat kansalaiset voivat erilaisilla sopimuksilla säädellä markkinoita omaksi edukseen.

Osakeyhtiösopimuksen lisäksi kapitalistisessa taloudessa käytetään lukuisia muita siinä jo tavaksi muodostuneita sopimusmuotoja, joista yksi merkittävimmistä on yksinoikeussopimus. Sekin saa ideologisen oikeutuksensa siitä, että sitä tarvitaan talouden kasvattamiseen, ja sekin keskittää varallisuutta suuremmassa määrin kuin kokonaisuuden kannalta on perusteltua. Erityisen ongelmalliseksi yksinoikeussopimuksen käyttö on kehittynyt informaatiokaupassa. Kaikenlaista tietoa, taidetta, tiedettä, keksintöjä, urheilutapahtumia jne. myydään yleensä niin, että tiedon kehittäjä tai sen luontainen omistaja myy jollekin yritykselle yksinoikeuden tiedon kaupalliseen hyödyntämiseen. Tällaista kauppatapaa on pidetty edullisena kahdestakin syystä. Ensiksi, kun yritys saa yksinoikeuden keksinnön, laulun, tietokoneohjelman tms. hyödyntämiseen, se uskaltaa paremmin sijoittaa varojaan niihin koneisiin ja laitteisiin, joita kunkin informaation levittämiseen tarvitaan. Siten tieto saadaan laajemmin kaikkien hyödyksi. Toiseksi, yksinoikeuden myynti mahdollistaa tiedon tekijälle hyvät tulot ja sen on katsottu kannustavan ihmisiä keksimään, laulamaan jne. jotta tekniikka kehittyy, kaikille riittää ostettavaa ja talous kasvaa.

Informaatiotekniikan viimeaikainen kehitys on kuitenkin pudottamassa pohjan ensimmäiseltä perustelulta. Kaikenlaisten tietojen monistus- ja siirtomenetelmät ovat internetin myötä tulleet niin halvoiksi, ettei suurenkaan tietopaketin laajakaan levittäminen vaadi erityistä varallisuutta. Tilanne on kääntynyt tasan päinvastaiseksi; nyt pääomia käytetäänkin siihen, etteivät tiedot monistu ja siirry liian helposti kaikille. Toisin sanoen, tiedonvälityksen yksinoikeusjärjestelmä kerää tietojen käyttäjiltä varoja — joka päivä yhä enemmän — sellaisten menetelmien kehittämiseen, joilla tietojen saatavuutta estetään. Se on selvästi kannattamatonta niin eettisesti kuin taloudellistikin.

Tietoisena tästä kapitalististen yksinoikeuksien vaalijat kiinnittävätkin huomion toiseen perusteluun, palkkioiden kannustavuuteen. Väite kuuluu, että mitä paremmin tiedon tuottajia palkitaan, sitä tehokkaammin he tietoja tuottavat. Näin varmaankin tapahtuu, mutta pelkkä tietojen määrä ei riitä niiden yhteiskunnalliseksi perusteluksi. Tietojen on myös oltava yleisesti hyödyllisiä ja jotta ne olisivat sitä, niistä on oltava sitä enemmän hyötyä mitä laajemmin ne ovat ihmisten tiedossa. Perinteisen tieteen alue on tyypillisesti tällaista, matematiikan kaavoista biologian selitysmalleihin. Näiden tietojen tarjoama hyöty on jopa kumulatiivisesti sitä suurempi mitä laajemmin tiedot ovat yhteiskuntaan levinneet.

On kuitenkin olemassa myös erityisesti hyödyllisiä tietoja, joista on vain joillekin etua ja vain silloin, kun ne eivät ole yleistä tietoa. Periaatteessa tällainen tieto kertoo sen, kuinka nollasummakilpailussa voitetaan edellyttäen, ettei kilpailijoilla ole samaa tietoa. Tällaista on esimerkiksi sisäpiiritieto markkinoista; tieto siitä, kuinka kilpailussa kannattaa huijata ja tieto atomipommin rakentamisesta. Jos kaikki tietävät sisäpiiritiedon, sitä ei ole olemassakaan; jos kaikki tietävät kuinka huijataan, kenenkään ei kannata huijata, ja jos kaikki rakentavat pommin, kukaan ei siitä hyödy. Selvää on, ettei erityisesti hyödyllisten tietojen tuotantoa kannata yleisesti kannustaa. Sitä enemmänhän yhteistä varallisuutta tuhlaantuu, mitä kalliimpia keinoja jonossa etuilemiseen käytetään. Kuitenkin yksinoikeuskauppa kannustaa tällaistenkin keinojen kehittelyä ja se johtuu siitä, että yksinoikeudella kannattaa tuottaa myös sellaista tietoa, jolla opitaan painostamaan muita ja hyötymään muiden tietämättömyydestä, koska yksinoikeudella on mahdollista kieltää tiedon käyttö kilpailijoilta. Tämä seikka ei puhu yksinoikeuksien yleisen edullisuuden puolesta.

Epäilemättä yksinoikeudet kannustavat myös sellaisten tietojen tuottamiseen, joista on kaikille hyötyä. Ehkä juuri tästä syystä tieteellisen tiedon tuotantoa, jonka tulokset ovat perinteisesti olleet vapaasti kaikkien käytettävissä, ollaan siirtämässä yksityisesti rahoitettavaksi ja yksinoikeuksilla varustetuksi. Yliopistoissakin tapahtuvaa tutkimusta ollaan tukemassa yksityisin varoin ja yleistä tietoa sisältäville tietokannoille ollaan antamassa tekijänoikeuden suoja. Mutta parantaako tämäkään järjestely ihmisten yhteistä hyvinvointia? Kun tieteen kehittämistä kannustetaan yksityisin varoin ja palkitaan yksinoikeuksin, joidenkin tietojen hankinnasta tulee niin kallista, että vain varakkaimmilla tutkijayhteisöillä on mahdollisuus niiden käyttöön ja edelleen kehittelyyn. Lopulta vain rikkaimmat tutkimuslaitokset tutkivat vain rikkaimpien ongelmia ja koko tieteen kehitys vinoutuu. Samalla maailma jakautuu yhä selvemmin tiedoiltaan kehittyneisiin rikkaisiin ja kehittymättömiin köyhiin. Ei tämä voi olla yhteinen etu.

Vaikeuksiin johtavien käytäntöjen takana on jälleen kasvuideologian vaatimus. Katsotaan, että ihmiset eivät viitsi riittävästi tutkia, keksiä, laulaa, kirjoittaa, urheilla jne., elleivät he saa yksinoikeutta työnsä kaupalliseen hyödyntämiseen. Mutta mitä on riittävä tutkiminen, laulaminen tai juokseminen? Eikö riittävää ole se, mitä ihmiset pitävät riittävänä joko yksityisesti oman arvionsa mukaan tai sitten yleisesti yhteisen arvion mukaan? Ja eikö juuri sellaisen tiedon tuottaminen, jota käytetään kilpailussa toisten kehityksen estämiseen, ole kilpailijan kannalta katsottuna aina riittämätöntä mutta yhteisesti arvioituna aina liiallista?

Demokraattisilla markkinoilla jokaisella on yksinoikeus tietoonsa ja sen käyttöön niin kauan kuin hän pitää tiedon omanaan. Hän voi myös vapaasti myydä tietonsa, taiteensa, suorituksensa, mutta ilman yksinoikeutta. Silloin ostajaksi valikoituu sellainen yksilö tai yhteisö, joka hyötyy tiedosta siitä huolimatta, että se tulee muidenkin tietoon. Tietohan tulee periaatteessa julkiseksi heti kun kauppa on tehty. Mitä laajemmin tieto on hyödyllinen, sitä laajemman ostajajoukon ja korkeamman hinnan tiedosta saa. Tällainen järjestely kohdistaa ihmisten luovan mielenkiinnon sellaisen tiedon tuottamiseen, josta on mahdollisimman suuri yhteinen hyöty mutta joka ei kannusta kasvuun kasvun itsensä vuoksi.

Demokraattisilla markkinoilla informaatio suuntautuu yleishyödyllisemmin myös siksi, että kasvuideologiaan perustumattomat markkinat organisoituvat eri tavalla kuin kapitalistiset. Kun kapitalistiset markkinat organisoituvat ylhäältä, tuottajien ja myyjien etujen mukaan, demokraattiset markkinat organisoituvat alhaalta kuluttajien ja ostajien tarpeiden mukaan. Eräs kiintoisa seuraus tästä on yhteiskunnan kasvava osuus tietojen ostajana. Kun kyse on yleisesti edullisista tutkimuksista, keksinnöistä tms., luonnollinen ostajayhteisö sellaisille on yhteiskunta. Ja kun tiedot ovat kaupan tapahduttua vapaat kaikkien käyttöön, hyöty tulee kaikille. Ero kapitalistiseen järjestelmään on siinä, että kapitalismissa yritykset ostavat keksintöjä ym. tietoja yksinoikeudella käyttöönsä, jolloin hyödyn jakautuminen riippuu yritysten erityisistä intresseistä; vain niille myydään tietoja, joilla on varaa niistä maksaa. Ero sosialistiseen käytäntöön on puolestaan se, että sosialismissa kaikki merkittävät tiedot otetaan valtiovallan yksinomistukseen, jolloin hyödyn jakautuminen riippuu valtiovallan intresseistä; vain ne harvat saavat käyttää tietoja, jotka uskollisimmin ajavat valtiovallan etuja. Sosialistinen tietotuotanto keskittyy ja vinoutuu siten vielä enemmän kuin kapitalistinen.

Tämän luvun lopuksi on syytä korostaa, ettei mikään muu ratkaisu kuin kaupallisten sääntöjen muuttaminen demokraattisen talouden suuntaan pysyvästi kavenna rikkaiden ja köyhien välistä kuilua. Kapitalismin ja sosialismin sekoituksesta ei löydy mitään kolmatta tietä, jossa niiden ominaisuudet ihanteellisella tavalla yhtyisivät. Kapitalistisen talouden aiheuttamaa vinoutumaa voidaan kyllä korjata verotuksen avulla, mutta veroilla on rajansa. Verotus on puuttumista jälkikäteen jo omistettuun varallisuuteen ja myös se synnyttää yhteiskunnallisia ristiriitoja. Ne, joilta otetaan enemmän, kokevat vääryydeksi sen, että heidän ansaitsemiaan varoja annetaan toisille. Demokraattisen talouden tasaustapa on toinen. Siinä ei ulosmitata jo kohdistettuja omistuksia vaan estetään niiden epäreilu käyttö uusien omistuksien hankkimiseen. Se tapahtuu muuttamalla tasapuolisemmiksi niitä vaihdannan sääntöjä, joilla omaisuuksia kasvatetaan. Kun ulosmittaamispolitiikka korostaa etujen vastakkaisuutta, äärimmilleen vietynä luokkataistelua ja väkivaltaa, demokraattinen talouspolitiikka korostaa etujen yhteneväisyyttä ja entistä tasapuolisempien yhteistyömuotojen kehittämistä.

Demokraattinen yhteiskunta

Vielä on käsittelemättä ideologian, politiikan ja talouden välinen suhde. Erityisesti, missä kulkee demokraattisen politiikan ja demokraattisen talouden välinen raja, kun rajankäynti tehdään mahdollisimman neutraalisti? Millainen on sekä poliittisesti että taloudellisesti demokraattinen yhteiskunta?
Kysymystä voidaan lähestyä toteamalla, että kaikessa yhteisessä toiminnassa on ensin oltava yhteinen tavoite, toiseksi on organisoiduttava tavoitteen saavuttamiseksi ja kolmanneksi on ryhdyttävä käytännön töihin. Laajimmalla yhteiskunnallisella tasolla kyse on ensin ideologiasta, toiseksi politiikasta ja kolmanneksi taloudesta. Ideologia on siinä mielessä tärkein, että se antaa toiminnalle päämäärän. Ilman yhteistä tavoitetta ei ole yhteistä toimintaa. Mutta siinä mielessä ideologialla ei ole valtaa, että se voisi taivuttaa ihmiset toimimaan. Vaikka olisi olemassa kuinka järkevästi perusteltu yhteinen tavoite tahansa, se ei vielä pakota ketään mihinkään. Ja tietysti myös päinvastoin: aivan irrationaali tavoite saattaa innostaa suuriakin joukkoja valtaviin projekteihin. Tästä syystä ja esitetyssä mielessä politiikka on tärkeintä. Poliittisella vallalla ja manipuloinnilla joukot saadaan uskomaan lähes mihin tahansa ideologiaan ja tekemään mitä tahansa se vaatii. Mutta siinä mielessä politiikalla ei ole valtaa, että pelkällä poliittisella vallankäytöllä päästäisiin johonkin käytännölliseen tavoitteeseen. Jos joukoilta puuttuvat tavoitteen saavuttamiseen tarvittavat tiedot ja fyysiset välineet, tehokkainkin politikointi on turhaa. Sillä tavalla talous on tärkeintä. Mutta siinä mielessä taloudella ei ole valtaa, että pelkkä materiaalinen vauraus pystyisi antamaan ihmisten elämälle jonkin mielekkään tarkoituksen. Siihen tarvitaan taas ideologiaa.

Politiikka käy siis ennen taloutta ja määrää politiikan ja talouden suhteen, mutta se määrää sen nojautuen vallitsevaan ideologiaan.

Jos vallassa oleva ideologia on kovin poliittispainotteinen eli sen mukaan joukkojen yhdenmukaistaminen ja laajentaminen on tärkeämpää kuin taloudellinen kehitys, talous on pitkälti poliitikkojen ohjaamaa, jonkinlaista sosialismia. Poliittinen valta luo tuotantosuunnitelmia, omistaa tuotantovälineitä, säätelee hintoja, käy ulkomaankauppaa, kohdistaa resursseja yms. joukkonsa kasvattamiseksi ja oman asemansa turvaamiseksi. Vapailla markkinoilla on tällaisessa taloudessa vain sivurooli. Täydellisintä ohjaus on kun myös itse poliittinen järjestelmä on keskitetysti ohjattu. Ajan myötä politiikkaan keskittyminen kasvattaa kuitenkin poliittista kuilua johtajien ja kansan välillä ja se johtaa poliittisiin ristiriitoihin. Vallankumoukset tai sodat romahduttavat talouden ja sen myötä myös poliittiset tavoitteet loittonevat yhä kauemmas. Silloin on aika vaihtaa ideologia talouspainotteisemmaksi.

Poliittisen järjestelmän kehittyminen enemmistödemokratiaksi merkitsee ideologisen painopisteen siirtymistä talouteen. Kun harvainvallat kilpailevat poliittisesta laajentumisesta ja toistensa alistamisesta, enemmistödemokratiat kilpailevat talouskasvusta ja toistensa taloudellisesta hyödyntämisestä. Tällöin politiikan rooli muuttuu taloutta tukevaksi. Poliittinen valta suosii kansalaistensa taloudellisia yrityksiä ja antaa niille vapauden ohjata taloutta parhaan taitonsa mukaan. Tuotantovälineiden omistus vapautetaan, ulkomaankauppaa säädellään tai ollaan säätelemättä sen mukaan, minkä katsotaan olevan hyväksi tuottajille, verotusjärjestelmä laaditaan tuotantoa suosivaksi ja erilaisia tukia laaditaan parantamaan yritysten kilpailukykyä. Kasvuideologian vallitessa yritysten edut voittavat sosiaaliset näkökohdat ja ihmisten ja poliittisten yhteisöjen hyvinvointi kärsii. Yhteiskuntien sisäiset ja väliset suhteet ajautuvat ristiriitoihin ja tuotannosta yhä suurempi osa kuluu yhteiskunnallisen kitkan eri muotoihin, laillisen järjestyksen ylläpitämiseen ja terrorismin torjuntaan. Sen myötä myös taloudelliset tavoitteet loittonevat yhä kauemmas. Silloin on aika luopua myös taloudellisen kasvun ideologiasta.

Todellisen demokratian mukaan järjestyneessä yhteiskunnassa ei kilpailla poliittisesta kasvusta eikä joukkojen hallinnasta, koska sattumaa hyödyntävä suhteellinen äänestysmenettely ei anna mitään erityistä etua poliittiselle yksimielisyydelle eikä enemmistölle. Siinä ei kilpailla myöskään taloudellisesta kasvusta ja toisten ihmisten ja kansakuntien hyödyntämisestä, koska sen tasapuolisesti vapaat markkinat eivät erityisesti palkitse kaupallista organisoitumista eivätkä salli alistavia kaupankäyntimuotoja. Silloin myöskään politiikka ei erityisesti tarvitse taloutta eikä talous politiikkaa ja ne voidaan eriyttää toisistaan — paitsi sosiaaliselta toiminnaltaan.

Demokraattisen politiikan tehtäväksi jää määritellä mikä osa kansantulosta käytetään sosiaalisesti yhteisiin tarpeisiin kaikkien hyödynnettäviksi ja mikä osa jätetään vapaille markkinoille ja yksityisesti omistettavaan talouteen. Poliittisesti määritellään myös, mikä osa yhteisistä varoista käytetään koulutukseen, mikä osa terveydenhoitoon, mikä osa luonnonsuojeluun jne. Sen sijaan poliittisella päätöksenteolla ei jaeta taloudellisia etuja, erioikeuksia eikä erityisiä rahasuorituksia. Sosiaalinen tulojen tasaaminen, joka on tarpeen tekniikan kehittyessä ja yksilöllisten tuottavuus- ja tuloerojen kasvaessa, tehdään kaikille annettavalla yhtä suurella perustulolla. Tältä pohjalta tasavertaiset yksilöt saavat vapaasti valita millaisia töitä haluavat tehdä ja millaisia tuotteita rahoillaan ostaa. Ja koska demokraattisen talouden säännöt eivät erityisesti palkitse suuruutta eivätkä rankaise kasvamattomuutta, jokainen voi vapaasti valita omalta kohdaltaan myös sen, missä määrin tekee ansiotyötä ja missä määrin omiaan. Kapitalistisilla, kasvua vaativilla säännöillä toimittaessahan näin ei ole vaan kilpailun kovuus painostaa jokaista työskentelemään enemmän kuin oikeastaan jaksaisi ja taloudellisesti tarvitsisi. Muuten uhkana on henkilökohtainen työttömyys, yrityksen vararikko ja kansantalouden lama.

Kuten enemmistödemokratiaan perustuva valtio demokraattinenkin yhteiskunta vaatii oman perustuslakinsa, jossa sen ideologinen perusta on määritelty ja jonka hengestä ei poiketa eikä säännöistä äänestetä. Niinpä demokraattisen yhteiskunnan ytimenä on poliittinen perustuslaki, joka määrittelee poliittiset elimet ja määrätyn äänestysmenettelyn, jonka mukaan yhteiset päätökset tehdään. Mutta sen lisäksi demokraattinen yhteiskunta vaatii taloudellisen perustuslain, joka määrittää politiikan ja talouden suhteen sekä demokraattisilla markkinoilla noudatettavat säännöt.

Edellä esitetyn perusteella saadaan vastaus myös tähänastisille yhteiskuntateorioille hämäräksi jääneeseen kysymykseen: milloin valtiovallan antamat säädökset ovat sosialistisia, milloin sosiaalisia ja milloin markkinataloudellisia?

Sosialistisia ovat säädökset, jotka johonkin ideologiaan nojaten säätelevät taloutta luokittelemalla poliittisia ja taloudellisia toimia ja toimijoita ja kohdistamalla erilaisia taloudellisia oikeuksia ja rasitteita eri kohteille. Kansallisella tasolla sosialistisen säätelyn tarkoituksena on lähinnä parantaa kansakunnan kilpailukykyä muita kansakuntia vastaan. Sillä ohjataan varoja mm. itse sosialistiseen hallintoon, koneisiin ja aseisiin. Talouskasvun ja kansallisen kilpailukyvyn suhteen sosialistinen ideologia yhtyy kapitalistiseen. Kun ns. markkinatalousmaissa valtiovallat eivät verota ”tuotannollista” kulutusta eli tehtaisiin sijoitettuja tuloja, vaikkakin verottavat ”kulutuksellista” kulutusta eli koteihin sijoitettuja tuloja, ja kun yritykset nauttivat monista eduista, joita yksityisille ei suoda, kysymys on periaatteessa sosialistisesta ohjauksesta. Sen perimmäisenä tarkoituksena on voimistaa kansakunnan taloudellista kasvua ja voimaa, vaikkakin yksityisesti omistettujen yritysten kautta.

Sosiaalisia ovat säädökset, jotka neutraalisti, luokittelematta ja säätelemättä verottavat ihmisten tuloja ja osoittavat verovarat yhteisiin ja kaikille vapaisiin kohteisiin, mm. demokraattiseen hallintoon, perustuloon, opetukseen ja terveydenhoitoon. Näkökulma ei ole uskonnollinen, kansallinen eikä tuotannollinen vaan tarkoituksena on lisätä kaikkien sosiaalista hyvinvointia ja sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka ei perustu viholliskuviin.

Markkinataloudellisia ovat puolestaan säädökset, joilla ylempi poliittinen valta kieltää alemmilta yhteisöiltä sekä sosialistiset että kapitalistiset ohjaustoimet eli kieltää niin poliittisia kuin taloudellisiakin yhteisöjä säätelemästä taloutta, luokittelemasta toimijoita ja kohdistamasta erilaisia taloudellisia oikeuksia tai rasitteita eri kohteille. Markkinataloudellisia ovat esimerkiksi säädökset siitä, ettei (suunnatusti) saa varastaa, pettää, kavaltaa eikä kiristää. Ja myös säädös siitä, että markkinat ovat julkiset eikä myyjä saa kohdella eri ostajia eri tavalla.

Käytäntö

Eettinen valinta

Viime vuosisadan lopulla katolinen kirkko vihdoin tunnusti virallisesti olleensa väärässä Galilein suhteen. Minkä asian paavi aikanaan teki väärin?
On muistettava, että kirkolla oli varsin laajalti hyväksytyt perusteet kannalleen eikä Kopernikuksella sen enempää kuin Galileillakaan ollut konkreettista näyttöä tuekseen. Konkretia oli pikemminkin kirkon puolella: jokainenhan saattoi omin silmin todeta, että Maa pysyy paikallaan ja aurinko kiertää idästä länteen. Galilein peruste oli puhtaan teoreettinen tai paremminkin puhtaan teorian käytännöllisyyttä puoltava: kun asia ymmärretään niin, että Maa kiertää paikallaan pysyvää aurinkoa, voidaan tähtitaivaan ilmiöt selittää entistä yksinkertaisemmalla ja myös käytännöllisemmällä tavalla. Tämän ajatuksen kirkko olisi hyväksynytkin hypoteettisena mielipiteenä, mutta kun Galilei väitti sen tarkoittavan sitä, että Maa todellisuudessa, ei vain teoriassa, kiertää aurinkoa, se oli kirkolle liikaa.

Kysymys, jonka eteen paavi joutui, koski oikeastaan luonnontieteellisen teorian ja käytännön suhdetta. Näin paavi ehkä mietti: ”Jos hyväksyn Galilein käsityksen vain yhdeksi mahdolliseksi — vaikkakin johdonmukaiseksi — hypoteesiksi muiden joukossa, kirkko voi pysyä kannassaan ja kaikki jatkuu kuin mitään ei olisi esitetty. Kun teoriat pidetään teorioina ja käytäntö käytäntönä, Raamatun opit eivät ole uhatut, kirkon teoreetikot ja opettajat voivat jatkaa entiseen tapaan ja minunkin asemani pysyy vahvana. Jos taas hyväksyn sen, että Galilein teoria kertoo oikean todellisuuden tilan, sen johdonmukainen seuraus on, että ainakin tässä kohdassa kirkko on väärässä. Kirkon oppien julistajat joutuvat perumaan puheitaan, joidenkin alaisteni työt käyvät arvottomiksi ja minunkin uskottavuuteni heikkenee.”

Tänään kysymys on tietysti edellä esitetystä yhteiskunnallisesta teoriasta ja sen suhteesta käytäntöön. Väite kuuluu: kun oletetaan, että ihmisten yhteiskunnalliset tavoitteet ovat samanarvoisia, voidaan tästä johtaa teoria, joka selittää yhteiskuntien käyttäytymistä yksinkertaisemmalla ja käytännöllisemmällä tavalla kuin teoria, joka olettaa joidenkin ihmisten yhteiskunnalliset tavoitteet paremmiksi kuin toisten. Ajatus on siis se, että kun konstruoidaan yhteiskunnallinen järjestelmä siltä pohjalta, että kaikkien toiveet ovat yhtä hyviä, ja verrataan tätä teoreettista konstruktiota nykyiseen käytäntöön, havaitaan, että ne seikat, joita laajemmin pidetään toivottavina, toteutuvat paremmin kyseisessä teoreettisessa konstruktiossa kuin nykyisessä käytännössä. Teoria selittää yhteiskunnallisen kehityksen tämän kuilun kapenemisena. Samalla siitä ilmenee, kuinka sitä voidaan kaventaa.

Nyt jokainen voi asettua paavin asemaan ja miettiä, miten tällaiseen väitteeseen pitäisi suhtautua.

Vastaväite kuuluisi että tiettyyn ilmoitukseen tai tarkoitukseen perustuva teoria selittää ja kehittää todellisuutta paremmin. Mikä se voisi olla? Olisiko se jonkin rodun, kansakunnan tai uskonnon paremmuus muihin nähden? Minkä ja miksi? Keneltä asiaa kysyttäisiin; Hitleriltä, Stalinilta, Raamatulta, Koraanilta, buddhalaisilta vai hinduilta? Ei näytä hyvältä. Näiden tarjoamista ristiriitaisista tiedoista muodostuneeseen ongelmaan on jo yksi vastaus olemassakin, poliittinen liberalismi. Nykymuodossaan se ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että yksilöiden mielipiteiden niputtaminen enemmistön mielipiteeksi rikkoo tasavertaisuuden periaatteen ja pitää sitä mielipidettä parempana, jota enemmistö kannattaa. Islaminuskoiset ovat siellä ”oikeassa”, missä heitä on enemmän kuin muita. Koko liberaalin yhteiskuntateorian traditio kärsii tästä epäjohdonmukaisuudesta ja niinpä sen kehitys onkin pysähtynyt paikoilleen.

Olisiko talous kaiken yli käyvä periaate; mikä oppi parhaiten menestyy taloudellisesti, se parhaiten selittää yhteiskunnallista todellisuutta. Marxilaisuus kenties? Käytännön näytöt eivät puhu sen puolesta. Kapitalismi? Siitä nyt juuri on kyse: onko kapitalismin lupaama maailma toteutunut selittämällään tavalla? Onko kapitalistinen kilpailu luonnonvaroista johtanut niiden kansakuntien menestykseen, jotka parhaiten edistävät luonnon suojelemista? Onko kapitalistinen kilpailu markkinoista nostanut valtaan sellaiset yritykset, joiden tuotanto parhaiten palvelee ihmisten tarpeita? Onko politiikan ja talouden välinen kapitalistinen sidos auttanut menestykseen sellaiset yritysjohtajat ja poliittiset päättäjät, jotka parhaiten osaavat välttää terrorismin ja sodan kauheudet? Tuskin.

Tietysti voidaan esittää myös sellainen väite, ettei yhtenäistä yhteiskunnallista selitystä tarvitakaan. Suuret kertomukset ovat kuolleet ja hyvä niin. Parhaiten ihmiskunta kehittyy, kun eri tieteet tutkivat eri asioita ja kukin tekee parhaansa. Yhteiskuntatieteiden moninaisuus on ihmisen yhteiskunnallisista saavutuksista kauneinta ja täydellisintä. Mutta eikö se vastaa paavin käsitystä kuun yläpuolisesta taivaasta? Eikö tämä mielipide pikemminkin kumpua jonkin ideologisen esteen asettamasta kyvyttömyydestä ymmärtää asioiden yhteyksiä kuin järjellisestä perustelusta? Kyseinen vastaväite on nykyisessä tilanteessa ymmärrettävä, mutta sille ei ole filosofista perustetta — itse asiassa se on tieteen kehityksen vastainen.

Oletetaan siis, ettei yksilöiden mielipiteiden samanarvoisuudelle perustuvaa yhteiskunnallisen kehityksen mallia parempaa löydykään. Silloin on todettava, että demokraattisen yhteiskunnan teoria esittää parhaan käytössä olevan selityksen yhteiskuntien kehityksestä ja erityisesti siitä, millä järjestelyillä yhteiskuntia voidaan edelleen kehittää. Mutta mitä tämä tarkoittaa?

Tarkoittaako se sitä, että demokraattisen yhteiskunnan teoria on silti vain yhteiskuntien toimintaa kuvaava hypoteesi. Todellisuus on kuitenkin niin monimutkainen, että se on aivan eri asia kuin teoria. Ne, joilla on valta, määräävät mitä käytännössä tapahtuu, eivät parhaatkaan teoriat. Tällä valinnalla on se hyvä puoli, että kaikki voivat jatkaa kuin mitään ei olisi esitetty. Politiikan tekijät voivat edelleen tehdä samat virheet kuin ennenkin. Yhteiskuntatieteilijät voivat edelleen keskittyä toistensa mielipiteisiin ja yhteiskunnallisesti vähämerkityksellisiin kysymyksiin. Eikä tavallisia kansalaisiakaan häiritä uusilla ajatuksilla. Näin tehdään niin kuin paavi teki.

Vai tarkoittaako teorian pätevyys sitä, että yhteiskunnat todellisuudessa, eivät vain teoriassa, liikkuvat ja muuttuvat teoriassa kuvatulla tavalla? Että sattumanvaraisesti valitun ihmisen mielipide yhteisestä hyvästä on todellisuudessa, ei vain periaatteessa, saman arvoinen kuin kenen tahansa muunkin. Että kaikki yhteiskunnalliset järjestelmät, jotka rakentuvat jonkin ”arvokkaamman” päämäärän saavuttamiseksi, kehittyvät ja laajenevat aikansa, kunnes sortuvat kasvaviin ristiriitoihin. Ettei se riitä, että jokainen pyrkii toimimaan epäitsekkäämmin ja järkevämmin nykyisen poliittistaloudellisen järjestelmän säännöillä. Että ihmiskunnan kehitys on todellisuudessa etenemässä jälleen kohti jotain Auschwitzia, ellei yhteisiä poliittisia ja taloudellisia sääntöjä olennaisesti ja todellisuudessa muuteta todellisen demokratian suuntaan. Tästä olen yhtä varma kuin Galilei omasta teoriastaan.

Palataan kysymykseen minkä asian paavi aikanaan teki väärin. Hän rikkoi etiikan kultaista sääntöä. Hän ei antanut Galilein teorialle sitä arvoa, mitä hän vaati omalle näkökannalleen. Paavi ajatteli, että hänellä on laajan kannatuksensa ja oikeaksi todistetun Raamatun sanan perusteella valta määritellä totuus, koska Galilei ei pystynyt loogisesti todistamaan päinvastaista (eihän siitä, että planeettojen liikkeet ovat johdettavissa hypoteesista, että Maa liikkuu, vielä voida päätellä, että Maa todella liikkuu). Vastaavaa todistusta hän ei kuitenkaan vaatinut omalle väitteelleen (eihän siitä, että Maa on yleisesti hyväksytyn opin mukaan liikkumaton, vielä voida päätellä sitä, että Maa todella on liikkumaton).

Kun tänään mietitään, miten demokraattisen yhteiskunnan teoriaan tulisi suhtautua, vastakkain ovat tavallaan Galilein ja paavin perustelut puolesta ja vastaan. Kumpaakaan ei voida todistaa oikeaksi, mutta Galilein malli selittää todellisuutta yksinkertaisemmin. Myös eettinen valinta suosii Galilein mallia, sillä se on itsessään eettisempi. Asettaessaan kaikkien ihmisten yhteiskunnalliset toiveet periaatteessa samanarvoisiksi malli itse noudattaa etiikan kultaista sääntöä. Samalla se väittää, ettei etiikalla ja (yhteiskunta)tieteellä ole ristiriitaa; ettei asioiden eettinen tarkastelu voi tuottaa eri tuloksia kuin niiden tieteellinen tarkastelu. Toisin sanoen, jos etiikan kultaista sääntöä pidetään moraaliohjeena, tieteellinen yhteiskuntateoria kertoo, millaisia yhteiskunnallisia sääntöjä on moraalista noudattaa ja mihin suuntaan yhteiskuntaa voidaan kehittää. Aivan vastaavasti kuin jos sääntönä pidetään, että kaikille luonnon tapahtumille annetaan sama arvo (eikä esimerkiksi Maan sijainnille tai tietylle avaruuden ja ajan koordinaatistolle anneta erikoisasemaa), luonnontiede kehittyy ja kertoo, mitä vuorovaikutussääntöjä noudattamalla tekniikkaa voidaan kehittää.

Eettinen valinta tieteellisen yhteiskuntateorian puolesta on ensimmäinen ja tärkein käytännön teko, jolla itse kukin voi rakentaa demokraattista maailmaa. Sen valinnan tehnyt ei voi enää ajatella muuttavansa maailmaa paremmaksi hävittämällä ”pahoja” voimia, järjestäytymällä taisteluun ”oikeiden” asioiden puolesta tai painostamalla ihmisiä tekemään ”edullisia” päätöksiä. Ainoa, mikä maailmaa muuttaa paremmaksi, on ihmiskunnan tiedollinen ja ymmärryksellinen kehitys. Jokainen, joka todella ymmärtää millä tavalla teoriat ovat käytännöllisiä, pyrkii aktiivisesti levittämään ja opettamaan kaikkea tieteellistä tietoa ja erityisesti demokraattista yhteiskuntateoriaa — riippumatta siitä, keiden leirissä työtään tekee ja kuinka vahvoja vastustajat ovat.

Talousteorian käytäntö ja WTO

Toinen teko demokraattisen yhteiskunnan puolesta on ryhtyä niihin käytännön toimiin, joihin teoria velvoittaa. On muutettava niitä sääntöjä, joilla yhteisiä päätöksiä tehdään ja joilla yksittäisiä kauppoja käydään. Mutta, kuten edellä on kirjoitettu, muutoksen aikaansaamisessa ei voi eikä saa käyttää väkivaltaa, poliittista painostusta eikä taloudellista lobbausta vaan vain tiedon kartuttamista ja tieteellisen maailmankatsomuksen levittämistä.
Ei ole vaikeaa huomata, että ne käytännöt, joita todellisuudessa noudatetaan, ovat useissa tapauksissa varsin kaukana niistä, joita tieteellinen yhteiskuntateoria pitää ihanteellisena. Demokratian etenemisestä huolimatta poliittisia kiistoja ratkaistaan edelleen jyrkkien ideologisten näkemysten perusteella, väkivallalla ja sotimalla. Arvalla valitut päättäjät ovat tästä todellisuudesta yhtä kaukana kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Galilein ajan Italiasta. Ja markkinoiden laajenemisesta huolimatta maailmantalous on yhä korruptoitunutta, luokittelevaa ja puolueellista. Todellinen markkinatalous on tässä erilaisten taloudellisten etupiirien välisessä taistelussa vieras ajatus jopa taloustieteilijöille.

Kuitenkin nykyisen todellisuuden ja demokraattisen yhteiskunnan teorian välillä on myös kosketuskohtia, joissa teoriaa voidaan hyödyntää. Ehkäpä tärkein niistä on kansainvälisen kaupan sääntöjen laatiminen. Paraikaa ollaan Maailman kauppajärjestön, WTO:n toimesta valmistelemassa lukuisia kaupan vapautta laajentavia sääntöjä, jotka tulevat pitkälti muovaamaan yhteistä tulevaisuuttamme. Näistä säännöistä päätettäessä on mahdollisuus lähteä vähemmän energiaa kuluttavalle tielle. WTO:ta tarvitaan, mutta sen tehtävänkuvan on muututtava.

Nykyisen WTO:n perusongelma on se, ettei se pyri vapauttamaan ja laajentamaan todellista markkinataloutta vaan kapitalistista markkinataloutta. Edellisen laajeneminen olisi yleisesti edullista, mutta kapitalismin laajeneminen aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Se johtuu siitä, että kapitalistisessa taloudessa yritykset voivat käydä kauppaa markkinaosapuolia eriarvostavilla sopimuksilla, mikä antaa mahdollisuuden syrjimiseen ja sillä kiristämiseen eli toisten heikkouksista — tietämättömyydestä, asemattomuudesta, varattomuudesta — hyötymiseen. Siinä määrin kuin valtioiden välinen kauppa on rajoitettua ja kapitalistinen hyötyminen alueellista, myös sen seuraukset ovat rajattuja ja paikallisia. Mutta sitä mukaa kuin kansainvälinen kauppa vapautuu ja talous globalisoituu, kapitalistisen ”kiristämisen” mahdollisuudet laajenevat ja voitot kasvavat. Kun yritykset kasvavat maailmanlaajuisiksi jättiläisiksi, niiden tarpeet tulevat vähitellen tärkeimmiksi kuin kansojen ja pienyhteisöjen tarpeet. Kaikki yhteisöllisyys kaupallistuu ja kaikkialla rikkaiden ja köyhien välinen kuilu syvenee, juuri niin kuin tänään tapahtuu.

Toinen ongelma on se, että tätä kehitystä vastustavat poliittiset voimat eivät välttämättä ole tehtävänsä tasalla vaan myös niiden toiminta perustuu vanhentuneisiin ajatusmalleihin. Osa WTO:n vastustajista keskittyy mielenosoituksiin ja kaiken kaupallisuuden vastustamiseen. Parasta mitä näin voidaan saada aikaan on WTO:n nykyisin ajamien säädösten voimaantulon viivyttäminen. Osalla vastustajista on sosialistisia tavoitteita, mutta koska mahdollisia sosialistisen säätelyn tarkoituksia, kohteita ja keinoja on lukemattomia, jotka ovat usein keskenään ristiriitaisia, tältä pohjalta toimiva kapitalismin vastainen rintama on tänään(kin) erittäin hajanainen ja tuomittu epäonnistumaan. Kuitenkin mukana on myös pyrkimyksiä, mm. maailmankaupan sosiaalinen — siis ei sosialistinen — verottaminen ja veroparatiisien lakkauttaminen, jotka pitkälti yhtyvät maailmantalouden demokratisoinnin tavoitteisiin.

WTO:n ja sen vastustajien yhteinen virhe on siinä, että he pitävät kaupan vapautena yritysten vapautta myydä tai olla myymättä eivätkä poliittisten yhteisöjen vapautta ostaa tai olla ostamatta. Tällöin vastakkain asetetaan poliittinen ja taloudellinen yhteisö sen sijaan että vastakkain asetettaisiin kysyntä ja tarjonta niin kuin markkinateorian mukaan pitää tehdä. On otettava huomioon, että poliittinen yhteisö on aina myös taloudellinen eli se tuottaa ja kuluttaa hyödykkeitä, ja taloudellinen yhteisö on aina myös poliittinen eli sillä on organisaatio ja määräyssuhteita. Kummankin sisäinen toiminta tapahtuu markkinoiden ulkopuolella eikä kummankaan valta ole viatonta. Ero on vain se, että poliittisessa yhteisössä valta hankitaan äänestäjien valinnoilla tai aseilla ja taloudellisessa yhteisössä valta hankitaan kuluttajien valinnoilla tai rahalla.

WTO:n vaatimus siitä, että yrityksellä pitää periaatteessa olla vapaus myydä tuotteitaan poliittisen yhteisön sisälle, loukkaa jälkimmäisen itsemääräämisoikeutta. Se on myös ristiriitainen malli, syystä että poliittinen on vaikutussuhteisesti ennen taloudellista, mistä johtuen tältä pohjalta tehdystä käytännöstä tulee sekava ja huonosti toimiva — aivan kuten niistä maakeskeisen maailmanjärjestelmän malleista, joita 1500-luvulla tehtiin. Koska valtioiden ja kansallisten etujen olemassaoloa ei voida kieltääkään, niitä joudutaan ottamaan huomioon erilaisilla poikkeuksilla. Kun poikkeukset ovat maakohtaisia, tuotekohtaisia ja seurauskohtaisia, on aivan selvää, että niistä muodostuu erittäin monimutkainen ja vaikeasti hallittava kokonaisuus. Esimerkiksi, WTO ei pidä polkumyyntiä tai viennin tukemista sinänsä vääränä. Ne ovat väärin vain silloin, kun tietyt byrokraattiset ehdot täyttyvät ja/tai asianosainen voi tutkintalautakunnalle todistaa niistä johtuen kärsineensä taloudellisia menetyksiä. Tämä on vähän niin kuin säädettäisiin, ettei varastaminen sinänsä ole väärin, mutta jos varkauden kohde pystyy todistamaan, että varastetulla asialla on hänelle merkittävää taloudellista arvoa, se on korvattava ja sen osalta varastaminen lopetettava. Selvää on, että tällaiselta pohjalta asioiden käsittely on mitä suuremmassa määrin tulkinnanvaraista ja byrokraattista ja silloin vahvempien mielipiteillä on taipumus voittaa viisaampien mielipiteet.

Paitsi että WTO:n käyttämä ja yleisesti hyväksytty tulkinta markkinoista johtaa byrokraattiseen mielivaltaan, se on keskeinen syy sosiaalisten palvelujen — ja sosiaalisten tunteiden — alasajoon. Kaupan vapauttaminen poliittisesta säätelystä on sinänsä hyvä tavoite: yhteisön jäsenillä pitäisi olla mahdollisimman suuri vapaus tehdä omat ostonsa ilman että niitä kollektiivisesti rajoitetaan. Silti yhteisöllä pitää olla myös vapaus päättää omasta sosiaalisuuden tasostaan. Kapitalistisella vapaudella kilpailutilanne muodostuu kuitenkin sellaiseksi, että muiden olosuhteiden ollessa samat sellainen yritys voittaa, jonka maksamat sosiaaliset maksut ovat pienimmät, ja se painaa kaikkien sosiaalimenoja alas. Esimerkiksi, kun kunta ei saa hankinnoissaan suosia omia yrittäjiään, kunnan edellytetään kilpailuttavan tarjoajia ja valitsevan halvimman tarjouksen siinäkin tapauksessa, että ulkopuolisen yrittäjän valinta lisää kunnassa työttömyyttä ja sen aiheuttamat kulut tekevät valinnasta kunnalle kokonaisuudessaan kalliimman. Kunta ei voi toimia omasta mielestään järkevimmällä tavalla vaan se painostetaan leikkaamaan sosiaalisia palvelujaan.

Yksinkertaisempi ja toimivampi järjestelmä saadaan, kun tunnustetaan niin poliittisten kuin taloudellistenkin yhteisöjen itsenäisyys ja kaupan vapaus ymmärretään ostamisen vapautena eikä myymisen vapautena. Nämä teoreettisesti selvät ja vahvat periaatteet kääntävät koko WTO:n toiminnan perusajatuksen aivan toisin päin.

Poliittisen yhteisön, valtioliiton, valtion, kunnan tms. itsenäisyydellä tarkoitetaan silloin sitä, että yhteisöllä on poliittisen järjestelmänsä — mieluimmin mahdollisimman demokraattisen — kautta vapaus päättää omista sisäisistä asioistaan: mitä sen jäsenillä on lupa tuottaa ja myydä; mitä verotetaan ja kuinka sekä mihin verot käytetään. Yhteisöllä on myös vapaus päättää, millaisia ympäristösäädöksiä, kuluttajansuojalakeja tms. se omalla alueellaan noudattaa ja mitä sen jäsenet saavat viedä ja mitä tuoda. Yhteisesti, esimerkiksi uuden WTO:n kautta, säädellyn talouden alueelle tullaan vasta, kun suvereeni yhteisö tai sen jäsen päättää myydä tuotteitaan ulos. Uuden WTO:n tehtävä on säätää ja valvoa, että tässä kaupassa noudatetaan todellista markkinataloutta, mikä tarkoittaa sitä, että maailmanmarkkinat säädetään yhdeksi suureksi kaikille avoimeksi markkinapaikaksi. Siellä kukaan myyjä saa syrjiä ketään ostajaa kaupasta kieltäytymisellä, halvemmilla hinnoilla, heikommalla tiedotuksella tms. vaan jokaisella ostajalla on samat oikeudet kuin muillakin, joista oikeuksista ei käydä kauppaa. Kaupan ei siis ole yksinmyyntioikeuksiakaan, mikä muuttaa erityisesti tiedon kaupan, jonka nykyinen käytäntö on mitä voimakkaimmin varallisuutta keskittävää, laajemmin kaikkia hyödyttäväksi.

Maailman markkinoiden idea on aivan sama kuin kylän torin idea. Kylässä jokainen perhe ja pienyrittäjä voi itsenäisesti päättää, minkä osan tuotannostaan se kuluttaa itse ja minkä se myy ja kuinka se tuotantonsa ja tulonsa järjestää. Mutta siltä osin kuin se myy tuotteitaan, se vie ne torille kaikkien vapaasti verrattaviksi ja ostettaviksi. Perhe myös itsenäisesti päättää kuka torille menee, mitä ostaa ja keneltä. Torin idea ei suinkaan ole se, että torin pitäjät puuttuvat perheiden sisäisiin asioihin tai että perheet käyvät kauppaa siitä, keillä on minkäkinlainen oikeus torille, tai että jotkut perheet sopivat yhteisistä hinnoista tai että perheet käyvät kahdenkeskistä kauppaa muilta salassa. Jos ja kun näin tehdään, ollaan kapitalistisilla tai sosialistisilla markkinoilla ja niillä voittavat parhaiden painostuskeinojen käyttäjät, eivät parhaiden tuotteiden tarjoajat.

Avainasemassa toreilla ja markkinoilla on tiedon julkisuus. Jotta tori toimisi torina, tuotteiden laatujen ja hintojen on oltava kaikkien nähtävillä. Toisin sanoen, todellisilla maailmanmarkkinoilla minkään vientiä harjoittavan yrityksen mitkään kaupattavia tuotteita tai niiden hintoja koskevat tiedot eivät saa olla salaisia. Tästä periaatteesta ei voida neuvotella tai äänestää sen enempää kuin siitä, kiertääkö Maa aurinkoa vai ei. Uuden WTO:n ehdottomasti tärkein tavoite on tämän periaatteen käytäntöön saattaminen. Yksinkertaisesti säädetään, että niiden yritysten, jotka toimivat kansainvälisesti, on julkistettava kaikki hinnastonsa ja kirjanpitonsa. Kun asiasta säädetään ja loukkauksista rankaistaan, kenenkään ei kannata enää salatakaan tietojaan, koska yleisen avoimuuden ansiosta yksittäiset salaisuudet helposti paljastuvat. Kenenkään rehellisen kilpailukyky ei kärsi ja epärehelliset kilpailijat on helppo erottaa muista.

Kapitalistien ideologista ylivaltaa osoittaa se, kuinka mahdottomana useimmat tällaista ajatusta pitävät, vaikka teknisesti hinnastojen ja kirjanpitojen julkisiksi avaaminen on internetin aikana mitä helpointa; itse asiassa paljon vaikeampaa on kyseisten tietojen salassa pitäminen. Jopa vain pankkitalletustietojen saattamista vain viranomaisten tietoon useat ovat oppineet pitämään ”markkinoiden yksityisyyden” loukkaamisena, siitä huolimatta että markkinat ovat jo käsitteellisesti yleiset eivätkä yksityiset. Tässä uskossaan tavallinen kapitalisti on yhtä lailla harhaan johdettu kuin tavallinen sosialisti on harhaan johdettu uskoessaan että ”kansandemokratia” on oikeaa demokratiaa. ”Yksityiset markkinat” ovat markkinoiden vastakohta samassa mielessä kuin ”kansandemokratia” on demokratian vastakohta.

Toiseksi tärkein tehtävä uudella WTO:lla on valvoa, etteivät ketkään myyjät syrji markkinoilla ketään ja ettei markkinoille osallistumisesta käydä missään muodossa kauppaa. Valvonta onkin helppoa, kun tiedot kaupoista ovat julkisia. Tietysti julkisuudesta on hyötyä myös yksittäisille valtiovalloille ja yrityksille, jotka yrittävät estää erilaisia taloudellisia väärinkäytöksiä ja rikoksia.

Näiden lisäksi WTO:lle voidaan ja on aihetta antaa myös sosiaalinen tehtävä. Se tarkoittaa kansainvälisen kaupan mahdollisimman neutraalia, luokittelematonta verotusta, josta saadut tulot käytetään mahdollisimman tasaisesti kaikkien kansojen kansalaisia hyödyttäviin kohteisiin.

Poliittisen teorian kääytäntö ja EU

Kaikki mitä edellä on esitetty demokratiasta ja poliittisesta yhteisöstä, koskee myös Euroopan unionia. EU on hyvä esimerkki siitä, miten monimutkaiseksi, byrokraattiseksi ja kansalaisille vieraaksi hallinto kehittyy, kun hallinnoimista keskitetään korkeammalle tasolle ilman että sitä samalla muutetaan demokraattisemmaksi. EU:n kohdalla on jopa käynyt niin, että sen hallinto on epädemokraattisempaa kuin tyypillisen jäsenvaltionsa. Näin ei voi kuitenkaan kauaa jatkua.
Kun EU:n sääntöjä nyt ollaan uusimassa, ylivoimaisesti tärkein päätös koskee demokratian periaatteen hyväksymistä tai hylkäämistä. Kysymys on siitä, alistetaanko demokratia eli kansalaisten vapaalle tahdolle rakentuva yhteisyys jollekin tärkeämmälle periaatteelle, jolloin demokratiaa noudatetaan vain siinä määrin, kuin tämä toinen periaate sallii. Mikä tämä toinen periaate tai ideologia voisi olla? Mahdollisuuksia on kolme, uskonnollinen, poliittinen tai taloudellinen ideologia.

Uskontojen ylivallan aika on Euroopassa jo ohitettu. Vaikka vielä tänäänkin uskonnolliset yhteisöt nauttivat joistain erityisistä eduista muihin yhteisöihin nähden, jokaisessa Euroopan maassa kirkkojen asema on alistettu poliittiselle demokratialle. Kirkoilla on esimerkiksi verotusoikeutta vain siinä määrin kuin sitä niille demokraattisessa päätöksenteossa annetaan. Mikään uskonnollinen ryhmä ei myöskään vaadi erityisoikeuksia tai muita suurempaa rakenteellista päätösvaltaa Euroopan unionissa sillä perusteella, että he tietävät muita paremmin, mikä on ihmisille hyväksi tai että heidän uskontoaan tulisi levittää muualle maailmaan. Selvää on, että jos tällaiset pyrkimykset olisivat määrääviä, koko EU:ta ei olisi. Tässä suhteessa Euroopan unioni on melko turvallisilla vesillä.

Poliittisten ideologioiden, erityisesti kansallisuusaatteiden laita on toinen. Nykyisessä EU:ssa kansallisuusaatteilla on tunnustettu asema, joka yhteisessä päätöksenteossa ylittää EU:n kansalaisten demokratian. Nationalistinen vire ilmenee mm. siinä, että EU:n laeista päätettäessä pääpaino annetaan kansallisia hallituksia edustavalle neuvostolle eikä kansalaisia edustavalle parlamentille. Toinen kansallisuusaatteita korostava seikka on se, ettei kansoihin suhtauduta tasapuolisesti vaan suuren kansakunnan etua pidetään tärkeämpänä kuin pienen ja siksi suurella kansakunnalla on Euroopan neuvostossa enemmän edustajia kuin pienellä. Ei siis siitä syystä, että suuressa maassa on enemmän kansalaisia, joka suhteutus voidaan huomioida täysimittaisesti parlamentissa, vaan siitä syystä, että suurella maalla on enemmän kansallista valtaa kuin pienellä, joka valta viime kädessä perustuu aseelliseen ja taloudelliseen painostamiseen, nationalistiseen uhoon.

Euroopan yhdentymisen nimenomainen tarkoitus on ollut ja edelleen on vähentää Euroopan kansojen välistä valtataistelua. Jos kuitenkin suurelle annetaan enemmän etuja kuin pienelle, se romuttaa koko idean ja johtaa ristiriitaisiin käytäntöihin. Silloin suuren kanssa liittoutumisella saavutetaan suhteellisesti enemmän etuja kuin itsenäisenä valtiona toimimisella. Näin voidaan menetellä jonkin aikaa, kun eri asioissa ajaudutaan eri liittoutumiin, mutta vähitellen tärkeimmistä liittoutumista pyrkii tulemaan pysyviä ja unioni jakautuu vallasta kilpaileviksi leireiksi, jolloin kilpailussa menestyäkseen suurten on unohdettava pienten edut.

Jotta näin ei kävisi, demokratia on nostettava unionin ylimmäksi poliittiseksi periaatteeksi. Toisin sanoen, on tunnustettava ja hyväksyttävä, että Euroopan unioni koostuu tasavertaisista valtioista ja tasavertaisista yksilöistä. Ja tälle ajatukselle Euroopan yhteinen hallinto on johdonmukaisesti rakennettava kaikkia demokratian asettamia vaatimuksia soveltaen.

Euroopan komissio voi edelleenkin edustaa unionia kansainvälisissä yhteyksissä, tehdä lakialoitteita ja toimeenpanna tehtyjä lakeja, mutta sen tulee olla nykyistä demokraattisemmin Euroopan parlamentin valitsema. Lisäksi komissiolta vaaditaan avoimuutta ja puolueettomuutta mm. lakialoitteiden teossa. Se tarkoittaa sitä, että jokaiseen lakiehdotukseen on sisällyttävä avoin perustelu, jossa selitetään mihin lailla pyritään ja miten se parantaa tavallisen EU:n kansalaisen hyvinvointia. Lain sitominen avoimiin perusteluihinsa on ehdottoman tärkeää monestakin syystä. Ensinnäkin, perustelujen laadinta auttaa lainlaatijoita pitämään mielessä, keiden parhaaksi he toimivat. Toiseksi, perustelut auttavat kansalaisia keskustelemaan asiasta ja arvioimaan, onko ehdotus heidän etujensa mukainen vai ei. Tarkoituksena on, että lakien valinta tapahtuu vertailemalla niiden tarjoamia yleisiä etuja eikä käymällä kauppaa erityisistä eduista. Kolmanneksi, se, että ehdotus on perusteltava sattumanvaraisesti valitun kansalaisen näkökulmasta, vaikeuttaa jonkin erityisen joukon suosimista, koska silloin on selitettävä, miten kyseisen joukon erityisasema parantaa muiden hyvinvointia. Jos selitys on epäuskottava, laki tuskin toimii käytännössäkään. Ja neljänneksi, jo hyväksytyn lain kirjatut perustelut auttavat yhteisöä päättämään, milloin olosuhteet ovat siinä määrin muuttuneet, etteivät sen perustelut enää ole voimassa ja laista voidaan luopua.

Demokraattisessa Euroopan neuvostossa jokaisella jäsenmaalla on itse valitsemansa edustaja ja yksi ääni. Kun lakiehdotus on tehty, neuvosto käsittelee sen. Jos joku neuvoston jäsen on koko hanketta vastaan, haluaa esittää vaihtoehtoisen tavan ratkaista asia tai ehdottaa lakiehdotukseen muutoksia, hän tekee asiasta oman perustellun ehdotuksensa, joita kaikkiaan voi siis olla useita. Kun ehdotuksista on keskusteltu, niitä korjailtu ja lopulliset ehdotukset perusteluineen esitetty, niistä äänestetään. Kukin edustaja kirjoittaa äänestyslappuunsa kannattamansa ehdotuksen numeron ja lapuista valitaan sattumanvaraisesti esimerkiksi kolme. Jos yksikin lappu kannattaa koko hankkeesta luopumista, niin tehdään. Jos yksikin lappu kannattaa jotain vaihtoehtoista tapaa käsitellä kyseistä asiaa, se esitetään komission harkittavaksi ja muiden ehdotusten käsittelyä lykätään. Muussa tapauksessa yhdestä kolmeen esitystä annetaan edelleen unionin parlamentin päätettäväksi. Tällaisella järjestelyllä neuvoston tehtävänä on toisaalta karsia joukosta sellaiset lait ja säädökset, joista on parempi päättää kansallisella tasolla, ja toisaalta etsiä parhaita sääntöjä ja yhteistyömuotoja niissä asioissa, jotka ovat selvästi yhteisiä. Neuvosto päättää myös yhteisen budjetin koon niin tulojen kuin menojenkin osalta.

Unionin parlamentti valitaan yleisillä ja ylikansallisilla vaaleilla, jolloin kunkin maalaisia kansalaisia tulee parlamenttiin suunnilleen maiden väkilukujen suhteessa. Parlamentaarikon ei kuitenkaan edellytetä toimivan maansa eikä äänestäjiensä edustajana vaan oman järkensä mukaan, vapaana EU:n kansalaisena. Kun lain tai muun säädöksen tai budjetin yksityiskohdan voimaantulosta päätetään parlamentissa, olennaista on, ettei sitä tehdä kaikkia ääniä laskemalla ja äänet enemmistöön ja vähemmistöön jakamalla vaan sattumanvaraisella otannalla, jossa vain muutamien äänestäjien äänet ratkaisevat. Kun näin menetellään, myöskään äänestäjät eivät jakaudu vastakkaisiin leireihin, ja kun näin tapahtuu, myöskään kansakunnat eivät ajaudu toistensa vihollisiksi. Tämähän on demokratian tarkoituskin.

Kolmas kysymys koskee taloudellisten ideologioiden asemaa Euroopan yhteisössä. Tässä asiassa olennainen kysymys ei kuitenkaan enää koske kapitalismin ja sosialismin suhdetta vaan kasvuun pyrkivän talouden ja neutraalin talouden suhdetta. Nykyisen EU:n hallinto uskoo kasvuideologiaan ja pyrkii talouspolitiikassaan yhdistämään sosialismin ja kapitalismin kasvua tukevat ominaisuudet. Se pyrkii aggressiiviseen, poliittisesti tuettuun markkinoiden valtaamiseen maailmassa ja siitä syystä se suosii aggressiivista kasvua myös EU:n sisällä ja siitä syystä se pitää tuotannon ja yritysten vapautta kasvuun ja laajenemiseen tärkeämpänä kuin jäsenmaiden ja kuluttajien vapautta päättää omista tarpeistaan.

On kuitenkin pelättävissä, että aggressiivisella talouspolitiikalla on yhtä huono loppu kuin mihin Euroopan kansojen aggressiivinen aluepolitiikka aikanaan johti. Aggressio herättää vastavoiman, joka ottaa jonkin vaikeasti vastustettavan muodon, joka lopulta lopettaa kasvun. Esimerkiksi, kun EU noudattaa tuottajien ja myyjien vapauksia korostavaa taloutta, mikä kasvattaa tuloeroja ja ajaa osan aktiiviväestöstä taloudelliseen hyödyttömyyteen, tukahdutettu taloudellinen aktiivisuus muuttuu poliittiseksi, ja niin kauan kuin poliittisetkin rakenteet läpäisevät vain kasvuun pyrkimistä, vaihtoehdoiksi jää joko passiivisuus ja masentuminen tai aktiivisuus ja innostuminen olemassa olevien rakenteiden hävittämiseen. Ja poliittiset toimet passiivisten aktivoimiseksi ja väärällä tavalla aktiivisten passivoimiseksi vain pahentavat asiaa. Kasvu loppuu, tavalla tai toisella.

Jotta näin ei tapahtuisi, EU:n on muutettava koko talouspolitiikkansa demokraattista taloutta kannattavaksi ja rakentavaksi. Tämä on kirjattava sen perustuslakiin aivan samoin kuin demokraattisen politiikankin kannattaminen ja rakentaminen.

Taloudessa se tarkoittaa sitä, että EU:n perustuslaissa annetaan paikallisille yhteisöille, kunnille ja valtioille täysi vapaus päättää mitä ne hankkivat ja mitä tuonnin esteitä rakentavat — aivan kuten yrityksilläkin on. Tietäähän kukin yhteisö itse parhaiten oman etunsa. Jos yhteisölle on kannattavampaa ostaa muualta kuin tehdä itse, niin kuin usein on, se tietenkin tekee niin ilman että sitä täytyy siihen lailla pakottaa. Mutta yhteisöä ei saa ulkoa päin painostaa mihinkään erityiseen valintaan eikä sitä saa eristää markkinoista. Siksi sille on annettava täysi ostamisen vapaus muiden yhteisöjen puolelta. Se puolestaan edellyttää sitä, ettei mikään yhteisö, ei taloudellinen eikä poliittinen, saa myyjänä syrjiä mitään yhteisöä, ei taloudellista eikä poliittista, koska siinä tapauksessa vahvimpien edut löytävät toisensa ja heikoimmat kärsivät. Jos myy, kaikille on myytävä ja samoin hinnoin. Eikä ulos myytävää tuotantoa saa tukea sisäiseen tuotantoon verrattuna. Ja jotta näitä asioita pystyttäisiin EU:ssa valvomaan, yritysten ja yhteisöjen kirjanpidot on saatettava julkisiksi. Silloin valvontaankaan ei tarvita viranomaisia vaan jokainen syrjintää epäilevä voi itse tarkastaa asian ja vasta rikkomuksen huomattuaan pyytää asiaan korjausta tai kääntyä viranomaisen puoleen.

EU:n kansalaisten on lisäksi vakavasti ryhdyttävä kansainvälisen osakeyhtiöjärjestelmän kehittämiseen kohti henkilöyhtiöjärjestelmää ja patenttijärjestelmän ja tekijänoikeuksien asteittaiseen alasajoon maailmantaloudessa. Näiden järjestelmien kapitalistiset ”oikeudet” ovat juuri niitä, jotka ovat keskittäneet taloudellista ja poliittista valtaa kehittyneille maille, erityisesti Yhdysvalloille, siinä määrin, että se uhkaa koko maailman talouspoliittista tasapainoa. Jos ja kun Yhdysvaltojen voima sortuu omaan suuruuteensa, Euroopan on reagoitava, jottei mitään uutta supervaltaa pääse kehittymään.

Lukijalle

Lopuksi voidaan todeta, että aika suuri kuilu erottaa ne käytännöt, joita ideologisista syistä nykyisin väitetään demokraattisiksi ja markkinataloudellisiksi, niistä käytännöistä, jotka teorian mukaan ovat demokraattisia ja markkinataloudellisia. Juuri tämä ideologian ja teorian välinen kuilu tekee rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta niin syvän, että se on uhkaksi kaikille. Ei siis vielä olla lähelläkään paljon mainostettua aatteiden kuolemaa.
Enemmistödemokratiaan tottuneissa yhteiskunnissa ihmetellään ja harmitellaan, kuinka jokin pieni eliitti voi jossain diktatuurissa alistaa koko kansan palvelemaan omia tarkoitusperiään uskonnollisen tai kansallisen edun nimissä. Miksi kansalaiset sallivat sen? Koska heidän kannattaa uskoa eliitin esittämään viralliseen ”totuuteen”, koska sen kyseenalaistaminen on kiellettyä ja kapinoijat pannaan tyrmään. Siksi he myös oppivat käytännössä noudattamaan kyseisen ”totuuden” sanelemaa realismia, vaikka he sisimmässään vastustaisivat niihin liittyvää vallankäyttöä. Kuitenkin juuri ideologisen eliitin ”totuuksien” määrittelemä päivänpoliittinen realismi on aina, ennemmin tai myöhemmin, osoittautunut epärealistiseksi ja tavallisen kansan sisäinen toive demokraattisemmasta hallinnosta on osoittautunut realismiksi.

Saattaisiko nykyisessä taloudelliseen kasvuun vannovassa maailmassa vallita samanlainen päivänpoliittisen realismin ja pitkän tähtäimen realismin välinen ristiriita? Näin itse uskon. Kun katselen tilannetta todellisen demokratian ja markkinatalouden näkökulmasta, näyttää harmilliselta ja pitkän päälle kestämättömältä, että verrattain pieni globaalin talouden eliitti voi niin täydellisesti alistaa kansakunnat palvelemaan omia tarkoitusperiään taloudellisen kasvun nimissä. Vaikka kaikkialla nähdään, millaisia uhrauksia yritysten välinen kilpailu raaka-aineista ja markkinoista vaatii, kaikki konkurssit, lamat, työttömyydet, burn-outit ja luonnon tärvelemiset siedetään, koska taloudellisen kasvun selitetään vaativan heikkojen karsimista. Ja vaikka kaikki näkevät, kuinka keinoja kaihtamatta rikkaat ahnehtivat lisää rikkauksia köyhien näkiessä nälkää, se siedetään, koska taloudellinen eliitti selittää, etteivät he muuten viitsi tehdä töitään ja johdattaa köyhiä vaurauteen. Miksi kansalaiset uskovat moiseen hölynpölyyn? Koska heidän kannattaa uskoa eliittinsä selityksiin, koska eliitillä on ideologinen valta syrjiä kyseenalaistajiaan. Siksi kansalaiset myös oppivat käytännössä noudattamaan kyseisten ”totuuksien” sanelemaa realismia, vaikka he sisimmässään vastustaisivat niihin liittyvää aggressiivisuutta luontoa ja vähäosaisia kohtaan.

Tämän kirjoituksen tarkoitus voidaan sanoa näinkin: kaventaa kuilua päivänpolitiikan realismin ja pitkän tähtäimen realismin välillä. Aggressiiviselle, kapitalistissosialistiselle kasvutaloudelle on olemassa teoreettinen vaihtoehto, jota voidaan soveltaa käytäntöön heti, kun niin päätetään. Mitään teknisiä esteitä ei ole, mihinkään fyysisiin omistuksiin ei tarvitse puuttua. Enemmistödemokratioissa, esim. Euroopan unionissa, tilanne on jopa sillä tavalla otollinen, että asia on kansalaisten päätettävissä, ei rikkaiden eikä asevoimien. Muuta ei tarvita kuin luottamus siihen, että jollain tavalla jokainen pyrkii kohti parempaa tietoa ja yhteistä hyvää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s